Polyteekkari |
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |
|
![]() |
![]() |
Annu Nieminen
Ennen suhteilla työn saaminen oli jotain, mitä ei ainakaan
kannattanut kailottaa kylillä. Hyvät saivat ihan omilla avuillaan. Suhteilla
töitä saivat vain avuttomat, rikkaiden lapset ja hannuhanhet, jotka ärsyttävät
kaikkia.
Toista on nykyään. Verkostot ovat työnhakutapa numero yksi.
Ei siis yleisin, vaan siistein. Verkostoillaan kelpaa myös kehua, mittaavathan
ne kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa sekä mikä tärkeintä, tutustua uusiin ihmisiin. Eli muodikkaammin:
verkostoitua.
Verkostoitumista vastaan on turha vauhkota. Käsitteen
muodikkuuden myötä verkostojen hyväksikäyttäminen on käynyt hyväksytyksi ja
myös yleisemmäksi. Verkostot ovat totta: nuoret akateemiset saavat työtä
puhumalla tarpeeksi puolivieraille ja keksimällä aasinsiltoja siihen, mitä
yhteistä heillä voisi olla ekskursion lopputunneilla huojuvan toimarin kanssa. Tätä
kutsutaan puheisiin pääsemiseksi. Ihmiset
eivät ole enää Minna Ivalosta tai kaupan kivasti hymyilevä myyjäpoika, vaan
potentiaalisia verkostolaisia. Pahaa siinä ei ole kai mikään. Masentavaa siinä
on ainainen hyötynäkökulma: olet kiinnostava, jos voin hyötyä sinusta jotenkin.
Milloin tämä lakkasi olemasta vastenmielinen suhtautumistapa?
Young Professionals (2007) -lehti esittelee Suomen nuoren bisneseliitin verkostoitumissaavutuksia ja jakaa superverkostoitujan vinkin: "Avaa suusi. Ajattele, että jokainen vastaantuleva voi olla kiinnostunut tekemisistäsi." Herran tähden, mitä siitäkin tulisi! Ja ennen kaikkea, mitä niillä verkostoilla tekee kun elämää on takana enemmän kuin nousujohteisen nuoruuden verran? Kuolinilmoitustasi verkostolaisesi tuskin noteeraavat. Nykyihminen on arvottanut sosiaalisen olemassaolonsa jännällä tavalla ja sekoittanut sen myös uraansa. Minut tiedetään - siis elän?
Ennen kuin kevennetään mieltä, paasaan vielä yhden asian
verran. Mielestäni kysymys kuuluu: minkälaista maailmaa rakennamme, jos pidämme
tärkeänä tulevaisuuden varmistajana sitä, että tuntee oikeat ihmiset?
2000-luvun maailmaa, vastaa nokkela nousukas. Lyhytkatseista ja ihmiskuntaa
aliarvioivaa, vastaan minä.
Tilityksen takana lienee oma väsymykseni henkari suussa
verkostoitumiseen. Puolituttuja on kertynyt jo uupumiseen asti - ystävät merkitsevät.
Tilanne, jossa voisi mennä kättelemään, hymyilemään ja vakuuttamaan, väsyttää
jo ajatuksenakin. Miksi menisin? Kaikki tärkeimmät saavutukseni tässä elämässä
ovat tulleet suoraselkäisestä ja melko itsenäisestä ponnistelusta, jota on
ohjannut halu tehdä jotain. Verkostot ovat tulleet ja menneet. Halu tehdä
virtaa minussa yhä voimakkaampana.
"Kerää suhdepääomaa!" Pyh. Minulla on ystäväni, perheeni ja yksi 23-vuotias uteliaisuutta ja intohimoa pursuava minä. Niillä mennään.