Polyteekkari |
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |
![]() |
|
![]() |
![]() |
Ympäristöongelmat vaativat kansallisvaltioilta joustamista
Katariina Airaksinen
Ilmasto on kaikille maailman ihmisille yhteinen ja kaikkien
yhtaikaisessa käytössä oleva luonnonvara. Kukaan ei voi sitä omistaa
eikä ketään toisaalta voida estää käyttämästä sitä. Siksi
ilmastonmuutos eli kasvihuoneilmiön voimistumisesta aiheutuva ilmaston
lämpeneminen ja sen seurauksena olevat ilmaston häiriöt ovat
maailmanlaajuinen eli globaali ongelma.
Ilmastonmuutos on yhteydessä niin väestönkasvuun kuin talouden
globalisaatioon. Muiden ympäristöongelmien tavoin myös
ilmastonmuutoksella on demografinen ulottuvuutensa: maapallon väestön
lisääntyminen tarkoittaa lähes poikkeuksetta lisääntyvää tuotantoa ja
kulutusta, luonnonvarojen kulutuksen kasvua sekä ympäristön
kuormituksen lisääntymistä. Kasvavan teollisuustuotannon ja liikenteen
myötä kasvihuonekaasujen päästöt lisääntyvät, mikä osaltaan nopeuttaa
ilmastonmuutosta. Väestönkasvun myötä syntyy myös tarve saada käyttöön
lisää viljelysmaata, mikä kehitysmaissa on monin paikoin johtanut
laajoihin metsien hakkuisiin. Väestönkasvun ohella erityisesti
kuluttamiseen pohjautuvan länsimaisen elämäntavan suosiminen on
huomattavasti lisännyt ympäristön kuormitusta.
Monien mielestä syy ympäristön tuhoutumiseen piilee uusliberalistisessa talouden globalisaatiossa. Talouden globalisoinnin taustalla on markkinakilpailun voimistuminen, mikä on aiheuttanut painetta tuotannon jatkuvaan tehostamiseen ja rationalisointiin. Pääomaa, tavaroita, tietoa ja teknologiaa ympäri maailman liikuttelevat yhtiöt sijoittavat toimintaansa ja tuotantoaan sinne, missä se on taloudellisesti kannattavinta ja missä voittomarginaali on suurin. Monilla sektoreilla kuten vaateteollisuudessa maailmanlaajuinen tuotanto on nykyisin pääasiallisesti etelän ja idän maissa tapahtuvaa halpatuotantoa.
Länsimaisten suuryritysten teollisen tuotannon siirtäminen halpojen
tuotantokustannusten maihin on johtanut kontrollin ja vastuullisuuden
vähenemiseen. Yritysten ensisijaisena tavoitteena on tuotannon jatkuva
tehostaminen ja tuotantokustannusten minimointi, ei
ympäristönäkökohtien huomioiminen. Toisaalta kehitysmaat kilpailevat
keskenään ulkomaisista investoinneista välittämättä investointien
mahdollisista ympäristövaikutuksista. Yrityksiä ja niiden
kansainvälistä pääomaa pyritään usein houkuttelemaan maahan keinolla
millä hyvänsä. Kehitysmaiden ympäristölainsäädännössä on useimmiten
huomattavia porsaanreikiä tai sitten koko lainsäädäntö on täysin
alkutekijöissään.
Valtiollinen säännöstely ja kontrollointi on yleensä suhteellisen
tehokasta paikallisten ja kansallisten luonnonvarojen hallinnoinnissa
silloin kun valtiolliset rakenteet ovat riittävän kehittyneet. Mutta
mitä tehdä, kun kyseessä on ilmaston kaltainen, kaikille yhteinen
resurssi?
Globaalien resurssien käytön säännöstely ja kontrollointi on
vaikeaa, sillä koko maailmalle yhteistä auktoriteettia, kuten
maailmanhallitusta, ei ole olemassa. Suvereeneja kansallisvaltioita ei
myöskään voida pakottaa tottelemaan kansainvälisiä lakeja ja regiimejä
tai ratifioimaan kansainvälisiä sopimuksia. Viimeksi mainittu on
selvästi tullut ilmi Yhdysvaltojen kieltäydyttyä toistuvasti
vahvistamasta Kioton ilmastosopimusta.
Yritystä ympäristöongelmien ratkaisemiseksi ja ilmastonmuutoksen
hillitsemiseksi on toki ollut. Globaalin hallinnan käsite viittaa
kansainvälisiin pyrkimyksiin etsiä poikki- ja ylikansallisia ratkaisuja
ongelmiin, joiden syyt ja seuraukset eivät tottele valtioiden rajoja.
Ympäristöongelmat ovat malliesimerkki tällaisista rajat
ylittävistä ongelmista. Ilmastonmuutoksen hallinnassa aktiivisia
toimijoita ovat valtioiden ohella olleet esimerkiksi tiedeyhteisö,
riippumattomat ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöt sekä
alkuperäiskansat, jotka ovat aktiivisesti osallistuneet hallinnan
muodoista käytävään keskusteluun.
Kansainvälisen ympäristöyhteistyön perustana ovat erilaiset vetoomukset
ja julkilausumat, joita tuotetaan hallitusten ja muiden toimijoiden
välisissä kansainvälisissä neuvotteluissa. Yhteistyö on tuottanut myös
lukuisan joukon kansainvälisiä sopimuksia. Jotkut sopimuksista ovat
kahden tai useamman valtion välisiä, mutta joukkoon mahtuu myös
maailmanlaajuisia sopimuksia. Ilmastonmuutoksen globaalissa hallinnassa
yksi tärkeimpiä virstanpylväitä on Kioton ilmastosopimus vuodelta 1997.
Sopimuksen vahvistaneet teollisuusmaat ovat sitoutuneet vähentämään
kasvihuonekaasupäästöjään 5,2 prosentilla vuonna 1990 vallinneesta
tasosta vuoteen 2012 mennessä.
Tavoitteen saavuttamisen helpottamiseksi Kioton sopimus sisältää niin sanottuja joustomekanismeja, mikä mahdollistaa esimerkiksi valtioiden välisen päästökaupan.
Kansallisella tasolla sitoutuminen ilmastosopimuksiin näkyy siinä,
että kunkin hallituksen tulee keksiä keinot mahduttaa kansalliset
päästöt kansainvälisellä tasolla sovittujen kiintiöiden rajoihin.
Teolliseen tuotantoon ja yksityiseen kulutukseen voidaan vaikuttaa
erityisesti energia- ja hintapolitiikan avulla sekä ympäristöverotusta
kehittämällä.
Esimerkiksi ympäristöystävällistä tuotantoa voidaan suosia tai
fossiilisten polttoaineiden veroa korottaa. Suomessa erityisesti
Vihreät ovat ajaneet niin sanottua vihreää verouudistusta, jonka on
sanottu ohjaavan tuotantoa ja kulutusta ympäristön kannalta
kestävämpään suuntaan. Energiapolitiikassa kuuma kiistakysymys on ollut
ydinvoiman lisärakentaminen. Ydinvoiman kannattajat sanovat sen olevan
ratkaisu ilmastonmuutokseen, vastustajat taas kritisoivat ydinvoiman
kannattajien lyhytnäköisyyttä ja vaativat valtiovallan taholta
lisäpanostuksia uusiutuvien ja vaihtoehtoisten energiamuotojen
kehittämiseen.
Ongelmana kansainvälisessä ympäristöyhteistyössä on se, että vaikka osa
valtioista tekisikin yhteistyötä ja noudattaisi kaikkia kansainvälisiä
ympäristösopimuksia, osa valtioista voi silti jättäytyä niin sanotuiksi
vapaamatkustajiksi. Erityisesti ilmastonmuutosta ajatellen on lähes
yhdentekevää, missä päin maailmaa kasvihuonekaasupäästöt syntyvät,
sillä ilmasto on kaikille yksi ja yhteinen. Mikäli ilmastonmuutos on
vallitsevan tieteellisen paradigman mukaisesti ihmisen aiheuttama
ilmiö, ei riitä että vain läntiset teollisuusmaat rajoittavat
päästöjään, jos tehtaiden piiput Aasian kasvavissa talouksissa
samanaikaisesti puskevat ilmaan savua kiihtyvään tahtiin.