Ikuisen teekkaritytön haudalla

#elämä

Annu Nieminen

Elämässäni ennen Otaniemeä irkkaaminen oli itsetuhoista ja tietoista pyrkimystä sukeltaa pois ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja suihkussa käymisestä. Useimmille ystävilleni se on sitä yhä.

 Yritin ensimmäiset kolme kuukautta killassamme pyristellä sen sisäistä kulttuuria vastaan. Sivistyksen keskipisteessä loikoili irkkikanava, joka tiesi aina ensimmäisenä mitä tapahtui ja missä. Päätin, että seuraan tilannetta etäältä, keksin mikä näitä ihmisiä vaivaa ja yritän pelastaa heidät. Heilläkin on mahdollisuus, elämä on vielä saavutettavissa! Toisin kävi. Minusta tuli irkkiaddikti.

Irkissä ei jutella tai chattailla. Irkki muodostaa infrastruktuurin tietylle valitulle elämänosalle, johon voi kuulua vaikkapa opiskelu, kiltakaverit ja teekkarikulttuuri. Oma kaksoiselämäni ei olisi mahdollista ilman irkin tarjoamia mahdollisuuksia. Tietenkin tämä kaikki on säälittävää ja surkeaa, sillä irkki merkitsee elämättömyyttä.

Elämättömyys on mahtava termi! Se on irkkaamisesta puhumisessa ja myös itse irkkaamisessa ehkä keskeisin käsite. Kenellä ei ole elämää? Sillä, jolla on muutaman sekunnin viive lauantai-iltana? Sillä, joka aina ilmoittaa irkkiin "huuh mikä bufferi, vitsi, mut nyt kyllä elämä kutsuu, omg, leffan kautta sinne ja tänne ja huoh kun mulla on elämää!"?
Minusta on mahtavaa, että irkki kirvoittaa keskustelua elämän olemuksesta. Voisiko olla jotain sen tärkeämpää? En keksi mitään. Paitsi itse elämisen.

Elämän feikkaaminen eli lifettäminen on myös taitolaji irkissä. Se tehdään kasvattamalla idleä (aikaa, jonka olet ollut ainakin näennäisesti epäaktiivinen irkissä) ja pyrkimällä tilaan, jossa mahdollisimman moni huuissättää (tarkistaa idle-aikaasi) sinua. Tässä ässiä keinoja ovat kumppanin pettäminen tai jättäminen - eksä huuissättää aina entistään ja petetty mahdollisia muita seuralaisia - ja ryhmätyötapaamisesta lipeäminen - on mukava tuntea olonsa varsin kaivatuksi kun hailaitit vilkkuvat joka ruudussa.

On täysi harhaluulo, että irkki vähentäisi sosiaalista kanssakäymistä. Ei, se vain mutkistaa sitä. On paljon asioita, joista olisi täysin mahdotonta riidellä muualla kuin irkissä. Esimerkiksi piilovittuilu jäisi usein sopivasti piiloon, jos siihen ei olisi sovittua syntaksia. En myöskään tiennyt parisuhteista mitään, ennen kuin käytännössä kehitin ja päätin sellaisen irkissä. Myös eron jälkimainingit on paljon rattoisampaa puida irkitse - ei ole pakko edes kestää toisen naamaa voidakseen sanoa kaiken mahdollisen, joka saattaa ärsyttää.

Yksi irkkaamisen kiistaton huono puoli on sama kuin missä tahansa harrastuksessa, jonka ottaa tosissaan: on vaikea suhtautua ihmisiin, jotka eivät ole niin skenessä. Kun joku ei vaan tajua ratkiriemukasta irkkiläppää ja nokkelaa syntaksia, se on aina vähän turn-off. Ainahan elämä on sellaista verbaalisuuksien suhteen, mutta irkissä se on astetta armottomampaa: jutussa saattaa olla in vaikka vain tietyn kurssikanavan tietyt idlaajat.

Että rakennankin tästä nohevan opetuksen! Se ei ole: Älä ikinä tuomitse ihmisiä erilaisuuden perusteella, vaan tutustu heihin ja heidän kulttuuriinsa tarkemmin ja opi ymmärtämään heitä - voit rikastua ja avartua! Vaan se on: Älä ikinä tuomitse mitään ällöä ja säälittävää toimintaa - on harvinaisen noloa kun haksahdat siihen myöhemmin itse.