Tervetuloa ensimmäiseen näytökseen. Edessäni on avara huone. Huoneessa on iloisia ihmisiä. Paksusankaisia silmälaseja ei näy kuin muutamilla. Mielestäni olen kuitenkin oikeassa luentosalissa. Tarkistan vielä. Oikeassa paikassa ollaan. Täällä pidetään yhdyskuntasuunnittelun loppukritiikki.



Kuulin etukäteen useita varoituksia arkkitehtiosaston kritiikkitilaisuuksista. Tunnelma niissä saattaa kuulemma nousta kuumaksi. Kielenkäyttö voi olla rumaa. Kritiikin vastaanottajat saattavat romahtaa oman työn arvostelun jälkeen professorin musertavat sanat kuultuaan. Joihinkin kritiikkitilaisuuksiin pukeudutaan jopa tilanteen vaatimalla tavalla eli täysmustaan.

Nämä varoituksen sanat korvissani saavun arkkitehtiosastolle valmiina kohtaamaan sen tosiasian, että nyt ollaan menossa seuraamaan nöyryytysnäytelmää, jonka rooliasuna ovat hautajaisasusteet.

Astun henkeäni pidättäen arkkitehtiosaston erääseen luentosaliin. Salissa hymyilevät suut ja aivan tavallisiin, jopa värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet opiskelijat hämmentävät minua. Missä on kaikki dramatiikka? Istun joukkoon ja hämmästyn vielä enemmän opetushenkilökunnan saapuessa paikalle.

Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintiellä on hyvä päivä. Suu on hymyssä. Tukka ojossa. Housujen vetoketjukin on muistettu sulkea. Hänen edessään, etupenkillä, istuu arkkitehtiosaston muuta opetushenkilökuntaa. Jos en tietäisi missä olen, voisin kuvitella etupenkkiläiset markkinoinnin ammattilaisiksi. Kenties osa porukasta olisi aivan tavallisen ikkunateippauksia ja markettien mainoksia suunnittelevan lafkan henkilökuntaa.

Opetushenkilökunnalla on hyvä meno ja meininki. Sinipaitainen "markkinointipäällikkö" eturivistä heittää juttua, joka saa yleisön ja hymysuisen professorin nauruun kerta toisensa jälkeen. Naurun lomassa kerrataan yhdyskuntasuunnittelukurssin antia. Ja taas nauretaan.

-Saimme 60 harjoitustyötä tarkastettavaksi. Se on hyvä saldo edellisiin vuosiin verrattuna. Kurssin alin arvosana on kolme. Olette siis kovatasoista porukkaa, professori Lapintie suitsuttaa.

Ilmassa on edelleen iloa. Kun piirtoheitin, jäänne menneestä, heijastaa opiskelijoiden listaa seinälle, hiljenee väki. Nimiä, joiden perässä merkintöjä ja taas nimiä. Lista jakaa väen ryhmiin, jossa kritiikki otetaan vastaan. Luvassa hikinen iltapäivä. Kritiikin on määrä kestää iltapäiväkolmesta iltakahdeksaan. Nyt jo on peppu puuduksissa. Alvar Aallon loistavasti muotoillut luentosalin penkit eivät hivele kuin silmää.

Takana tauko. Salin edessä Jari Lonka. Polyteekkarin kevään 2002 toinen lempilapsi, jonka arkkarielämää on seurattu jo neljän kuukauden ajan. Vanhan liitutaulun reunalle Jari asettaa erilaisia kuvia. Joissakin näkyy taloja, toisessa vilahtavat asemakaavamerkinnät ja eräällä puujalustalla seisoa töröttää Jarin kasaama pienoismalli Loviisan Sahaniemeen suunnitellusta asuinalueesta.

Paljon on asiaa, mutta vain 10 minuuttia aikaa. Varmoin ottein tuleva arkkitehti esittelee työnsä. Ei elettäkään häpeästä tai ylimielisyydestä, vain terve itsetunto kajastaa äänestä.

Se on nopeasti ohi. On assistentin vuoro. Assistentti pitää työstä, muttei pidä kuitenkaan. Päättäisi jo nyt.

Jarin osuus on ohitse. Hän kantaa työnsä arkkitehtiosaston alakertaan, jossa osaston valokuvaaja ikuistaa suunnitelman. Mies vain kohauttaa olkaa kritiikille, sen positiivisille ja negatiivisille puolille ja poistuu lukemaan tenttiin.

Jarin poistuttua arkkitehtiosastolla kuhistaan vielä monta tuntia. Iltauutisten aikaan kritiikin päätyttyä ilmoitustaululle ilmestyvät yhdyskuntasuunnittelukurssin arvosanat. Ehkä jonain päivänä kuulen jonkun ilmoitustaulun nimistä iltauutisissa. Sitä odotellessani ostan kahvin ja jään pohtimaan, miksi arkkitehtiosastolla on niin hyvä olla.

Me arkkitehdit-sarja päättyy. Isot halaukset kaikille sen teossa mukana olleille.