Vaihtoehtoteekkari nousi huipulle

Hankenin professori Saku Mantere istuu Aalto-korkeakoulun säätiön hallituksessa. Aktiiviteekkari taisteli massateekkarikulttuuria vastaan, mutta oppi silti TKK:lla yhden elämänsä tärkeimmistä läksyistä.

Teksti: Hannele Okkonen

Kenen puolella olet Aalto-yliopistossa?

Olen tieteen ja opetuksen puolella, vaikka säätiön hallitus ei ole mikään edunvalvontaorganisaatio. Mun näkökulma on opiskelijan ja tutkijan näkökulma. Se ei tarkoita, että jossakin päätöksessä linnoittautuisin aina näiden tahojen taakse. Mutta se on kuitenkin se maailma, jota ymmärrän.

Missä paikassa työskentelet parhaiten?

Eri paikoissa. Riippuu siitä, mitä olen tekemässä. Kaikkein vaikeinta on löytää sellaisia paikkoja, joissa pystyisin kirjoittamaan rauhassa. Kirjoitin esimerkiksi isoja osia väitöskirjastani barcelonalaisessa hotellissa öisin, kun olin siellä konferenssissa. Jostain syystä siellä oli hyvä tehdä töitä. Joskus tykkään kirjoittaa kahviloissa. Joillekin toimii aistityhjiö, mutta kirjastot eivät ole ollenkaan mun paikkoja. Mulle toimii se, että ympärillä tapahtuu asioita, mutta ne eivät kohdennu muhun. Aikanaan luin tentteihin metrossa, kuljin metrolla edestakaisin linjan päästä päähän. Luovassa työssä on hyötyäkin siitä, että osaa leikkiä paikan kanssa.

Mikä on lempikeksintösi?

Lempikeksintö… hyvä kysymys. Tykkään kyllä tekniikasta aika paljon. Luulen että se on sähkökitara. Suhtauduin intohimoisesti kitaransoittoon joskus kaksikymppisenä, mutta sitten tuli väitöskirja ja perhe ja kaikki muu, joten en ole nyt soittanut paljon. Ostan kyllä kitaroita.

Mihin kellonaikaan syntyvät parhaat innovaatiot?

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin innovaatiohan ei synny, vaan se tehdään pitkän ajan kuluessa. Innovaatio on idea joka on kehitetty joksikin. Mutta jos puhutaan innovatiivisuudesta, niin sitä ilmenee kaikkina vuorokaudenaikoina. Se ei sovi kovin hyvin katkonaiseen aikaan, siis moniin keskeytyksiin ja pirstaleisiin päiviin. Jos ajattelisin asiaa pelkästään tutkimustyön kannalta, niin istuisin päivät pääksytysten kesämökillä ja tekisin työtä silloin, kun huvittaa. Se voi olla ihan mihin aikaan päivästä tahansa. Mutta käytännön syistä en juuri enää työskentele tuolla tavalla.

Mitä teet, kun olet stressaantunut?

Juoksen. Juoksen kymmenen kilometriä kerrallaan muutaman kerran viikossa. Se on käytännössä aika vaativaa, kun pitää saada itsensä liikkeelle myöhään illalla. Lähden juoksemaan, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Mistä viimeksi puhuit baarissa?

Jaa-a, milloinkohan olen viimeksi ollut baarissa? Viime kesän yksi parhaita hetkiä oli kyllä se, kun yksi kaunis aurinkoinen ilta tapasin vanhan kaverin lasillisella. Puhuttiin elämästä ja vanhemmuudesta. Monet baarikeskustelut meillä kolmekymppisillä taitavat liittyä näihin ruuhkavuosien ilmiöihin: miten jaksaisi töissä paremmin, mitä haluaa elämältä ja miten säilyttää oma identiteetti. Mulla on mahtava duuni, mutta aika monet asiat ja odotukset tulevat ulkoa. Aika vähän on aikaa pysähtyä ja miettiä, mitä itse haluaa. Luulen että se tilanne on aika monella kolmikymppisellä, varsinkin jos on lapsia. Oma minä jää helposti näiden kahden asian puristuksiin.

Mitä teit TKK:lla?

Olin TKK:lla yksitoista vuotta - siinä tuli tehtyä monenlaisia asioita. Opiskelin kognitiivista teknologiaa ja työpsykologiaa ja etsin itseäni pitkään ennen kuin löysin itseni ylioppilaskunnan kautta. Olin varapuheenjohtaja ja puheenjohtaja ylioppilaskunnassa, olin TKK:lla töissä, tein jatkotutkimusta, vedin tutkimusohjelmaa, olin mukana TKK:n hallinnossa opiskelijaedustajana ja osastoneuvostossa ja sitten valmistuttuani työntekijöiden edustajana. Olen nähnyt TKK:sta monta puolta.

Sanoit, että löysit itsesi TKY:n kautta. Mitä se tarkoittaa?

Mulla oli aikanaan aika paha identiteettikriisi. Monet meistä kuvittelee olevansa verrattain lahjakkaita matemaattisissa aineissa tullessaan Otaniemeen. Mutta sitten kun huomaa, että on siinä massassa aika keskiverto, jos edes sitäkään, niin siinä tulee miettineeksi, että onko tää loppujen lopuksi mun juttuni. Mulle kävi niin, että löysin ylioppilaskunnasta Kuolleiden runoilijoiden seura -nimisen sopo-jaoston järjestämän kirjallisuuspiirin. Sitä kautta päädyin ylioppilaskuntaan ja löysin sellaisia ihmisiä, joihin pystyin samaistumaan, jotka olivat esikuvia ja kavereita siinä massassa. Ylioppilaskunnan kautta mä aloin vähitellen hyväksyä teekkariuteni.

Mikä teekkariudessa oli vaikeaa?

Ehkä se on se opetuksen sisältö, joka siinä kaikkein eniten iskee päälle, se matemaattisuus ja opetettavan asian maailmankuvan ehdottomuus. Ainakin opiskellessa se tuntui aika raskaalta, koska pohdiskeleminen tuntuu olevan mulle luontevampaa. Samoin valtateekkarikulttuuri oli todella vaikea asia hyväksyä. Sohin aika moniin kusiaispesiin kun olin TKY:n puheenjohtajana. Ehdotin esimerkiksi, että fuksipistejärjestelmä pitäisi purkaa. Sehän taitaa olla olemassa vieläkin. Siitä tuli kauhea älämölö. En tiedä, miten ylioppilaskunta ottaa uudet fuksit nykyään vastaan, mutta aikanaan viesti oli, että "tää on teekkarikulttuuria, nyt sun täytyy osoittaa kuuluvasi siihen". Ei niin päin että mitä sä haluat tehdä ja miten sä haluat olla osa tätä perinnettä. Mun fuksipistekritiikki perustui juuri siihen, että mun mielestä se on väärä viesti, että esitetään vaatimuksia uusille jäsenille, että mitä teekkarikulttuuriin kuuluminen tarkoittaa. Se pitäisi saada määritellä itse.

Miten teekkaritausta näkyy sinussa nykyään?

Se näkyy tuloshakuisuutena. Tuloshakuisuutta siinä äärimuodossa, missä sitä esiintyi Otaniemessä, oli vaikea hyväksyä. Mutta olen oppinut eri organisaatioissa työskennellessäni - olin sitten johtajanroolissa tai tiimin jäsenenä - että on äärimmäisen tärkeää, että näen, mitä jostakin asiasta voi seurata. Se on se, mitä TKK:lla voi parhaimmillaan oppia.

Mulle teekkarius tarkoittaa joukkoa ihmisiä, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita saamaan asioita aikaiseksi. Meidän molemmat hallitukset olivat sellaisia porukoita, että kun niille heitettiin jokin haaste, niin välitön orientaatio oli, että selvä, mitenkäs me analysoidaan tää homma ja mitä tehdään. Mulle on jäänyt ehkä kaikkein mukavimpana muistona mieleen ylioppilaskunta-ajasta bussilakko. Keskellä talvea, helmi-maaliskuussa, pääkaupunkiseudun bussikuskit menivät lakkoon. Muistan vielä sen maanantaiaamun, kun kävelin töihin TKY:lle, satoi rännänsekaista lunta ja oli oikea koiranilma. Joku heitti sellaisen idean, että eikös ylioppilaskunta voisi järjestää kuljetusta. Ja kahdessa tunnissa meillä oli pystyssä organisaatio. Soitettiin bussiyhtiöihin, liisattiin muutama dösä ja mietittiin, mitkä olisivat ne strategiset reitit, jotka palvelisivat kaikkein parhaiten. Me vaan juostiin se kasaan. Se siinä teekkariudessa on niin mahdottoman hienoa että mennään tulos edellä: mitä tästä voidaan saada irti?