Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu

Teksti: Markus Heimonen, TKY:n hallitus, Koulutuspoliittiset asiat

Ilman poikkeuksellisia lahjojani en luultavasti ymmärtäisi Aalto-yliopisto-projektista hölkäsen pöläystä. Näin onnetonhan on tilanne niillä vähän yksinkertaisilla uusilla kavereillamme kauppakorkeakoululla ja Arabianrannassa, jotka tuntuvat jatkuvasti stressaavan uutta yhteistä tulevaisuuttaan Otaniemen lempeän mesikämmenen kanssa.

Otaniemessä osataan ottaa rennosti. Täällä tiedetään, että mikään ei muutu. Toisen näkökulman kannattajat puolestaan tietävät, että 16 kuukauden päästä viimeinen sammuttaa valot.

Kohta ei enää ole muuta todellisuutta kuin uusi uljas yhteinen yliopisto ja ylioppilaskunta. Tulossa on juuri sellainen yliopisto, millaisen me siitä itse teemme. Hankkeen toteuttamisesta voi päättää lailla mutta onnistumisesta ei.

On vaikea olla tuntematta pientä levottomuutta, kun seuraa, kuinka hankkeesta viestiminen toimii kolmella nykyisellä kampuksella. Arabianrannassa ollaan ainoina jalat maassa, kun kukaan ei tunnu kyseenalaistavan ainakaan jonkinlaisen muutoksen väistämättömyyttä. Etu-Töölössä taas viesti on ilmeisesti se, että mikään ei muutu. Murheellisin tilanne on kuitenkin Otaniemessä, missä viesti on kunnianhimoinen "nyt on aika luoda uutta", mutta harva tuntuu sille korvaansa letkauttavan. Eihän täällä mikään kumminkaan muutu.

Eräs yliopistofuusiossa karaistunut pohjoismaalainen rehtori pohdiskeli taannoin erikokoisten osapuolten erilaisia rooleja yhdistymistilanteessa. Hänen mukaansa pienten on hyväksyttävä tulevansa syödyksi mutta myös tiedostettava saavansa paljon uusia mahdollisuuksia. Isot puolestaan saavat uutta voimaa, mutta isojen on aidosti muututtava.

Ajatuksen kenties suurin haaste on siinä, että se väittää yhdistymisen onnistumisen riippuvan pohjimmiltaan luottamuksesta. Voisiko näin olla, että kaveriin kannattaisi luottaa? Ajatushan lupaa jokaisen identiteetin olevan turvassa, koska pienet voivat isoja vapaammin korostaa omaleimaisuuttaan uudessa kokonaisuudessa. Toisaalta kokonaisuus muistuttaa enemmän isoja.

Kenenkään suku ei ole sammumassa. Kolikon toinen puoli on kuitenkin siinä, että mikäli luottamusta ei ole, kaikilla osapuolilla on tasavertaiset mahdollisuudet vesittää kokonaisuus. Pienten ei tarvitse muuta kuin eristäytyä. Isojen ei tarvitse tehdä homman mokaamiseksi yhtikäs mitään.

Otaniemessä viesti todella kuuluu: "Nyt on aika luoda uutta." Uusi yliopisto on saamassa merkittävästi lisää resursseja, ja on saanut johtoonsa todella korkealuokkaisen tiimin. Aalto-yliopiston "perustuslaki", säädekirja, sekä ensi vuonna voimaan tuleva yliopistolaki eivät luo raja-aitoja vaan raivaavat tilaa uudelle vahvalle ja yhtenäiselle yliopistolle ja ylioppilaskunnalle.

Mahdollisuuksiin tarttumisen sijaan moni kuitenkin kaivaa sisukkaasti itselleen hampaat irvessä poteroa tai rasvailee toivonsa menettäneenä köyttä. Paljon useampi sivuuttaa koko hankkeen olankohautuksella: "Ei koske minua." Ihmiset ovat kiireisiä ja useiden vuosien aikahorisontti on kovin kaukana. Oma identiteetti on kiinni nykyisyydessä eikä tuntemattomassa tulevaisuudessa. Vastustaminen ja kritisointi on paljon helpompaa kuin vaihtoehtojen tarjoaminen. "Mikään ei muutu", on helppo tarina kerrottavaksi ja myytäväksi, koska se ei vaadi kuulijalta mitään toimenpiteitä.

Ehkä vastuu oikeiden johtopäätösten tekemisestä on kuulijalla?