Kaksi tuntia aikaa

Arkkitehtiopiskelijat Antti, Hanna, Liisa, Mia, Sisko, Teresa ja Tuuma-koira seisovat Rautatieaseman lipan alla. He kuvittelevat itsensä tilanteeseen, jossa he odottavat porukalla parin tunnin kuluttua lähtevää junaa. Heidän on kulutettava kaupungilla aikaa - ja repussa on vain eväsleipä ja mehua.

Teksti: Janne Luotola

"Jos mä odottaisin kaksi tuntia junaa jossain vieraassa kaupungissa, jäisin varmaan vain odottamaan asemalle, kun ei tietäisi, minne voisi mennä", Sisko tuumii lipan alla.

Siis mitä? Vieraassa paikassa et lähtisi katselemaan ympärillesi? "Mä tykkään olla Helsingissä, koska tää on tuttu kaupunki. Täällä tietää, minne voi mennä ja mikä on kiva paikka. Oman kotikaupungin voi nähdä vieraana kaupunkina", Sisko selittää.

"Eikä kotikaupungissa koskaan käydä turistipaikoissa", Hanna lisää.

Niin, minne sitä menisi kauniina kesäpäivänä, kun plussaa on täydet tusina astetta ja kello kuuden aurinkokin pilkottaa ohuen pilviharson läpi - talojen takaa. Tuuli puhaltelee lempeästi pohjoisesta.

Mia pitää ajatusta seikkailla kaupungilla keinotekoisena. Tehtävän pitää toimia kuitenkin mallina niille, joilla ei ole mitään tekemistä.

Minne mennään meneen? Lipan alta näkyvistä kohteista Makkara-talon autotasanne näyttää kiehtovimmalta. Siellä kukaan porukasta ei ole käynyt - kumipyörillä saati jalkaisin.

Hanna ja Sisko liikahtavat ensimmäisenä. Liisan Tuuma-koira on pysynyt koko ajan liikkeessä - se ei malta pysyä paikoillaan. Porukan kärki etenee jo reippaasti odottamaan liikennevaloihin. Tässäkin menee aikaa!

Makkara-talon ramppi on kapea ja jyrkkä. Millaistakohan täällä on ajaa autolla? Ehkä kuitenkin turvallisempaa kuin kävellä. Kaksi autoa huristavat rampin kaarteeseen ja hipovat luvattomien kapuajien lahkeita. Joku on mennyt tästä ennenkin, tuntuu, kun kuljettajat eivät vaivaudu edes tööttäämään.

Ylätasanteella autojen liike loppuu, ja tummanharmaa tasanne huokuu hiljaisuutta. Kädet ylettyvät matalan autokerroksen kattoon. Välikköön hyökyy valoa ja piirtyy siivu tuttua Rautatieaseman julkisivua.

Vaikka asema on tuttu, kukaan ryhmän arkkareista ei ole nähnyt sitä täältä. Sisko kiinnittää katseensa rakennuksen sijaan kaiteelta alas: "Täältä näkee paljon ihmisiä samalla kertaa - varmaan kiireisimmästä paikasta Helsingissä."

Vielä ei olla tarpeeksi korkealla. "Mä meen usein itsekseni korkeeseen paikkaan ihan vaan funtsiin juttuja", Sisko miettii.

Pitää kääntyä takaisin - mutta ei samaa reittiä. Tasanteelta pääsee portaita pitkin laskeutumaan City-käytävän parville ja niitä pitkin alas kauppakujan vilinään. Lopulta jalat vievät alemmas, City-tunneliin.

Maan alla vallitsee rauhaton tunnelma. Ihmisiä ei ole kerääntynyt minnekään. Edes katusoittajaa ei näy, Mia huomaa. Joukko pujottelee työmatkalaisten lävitse metron liukuportaiden eteen.

"Tää on inhottava paikka - tässä ihmiset vaan menee ohi", Sisko vääntelehtii.

Liisakaan ei tahdo asettua: "Metrokompassi on melkein yhtä tylsä tapaamispaikka kuin Stockan kello. Stockan kello on siksi vielä tylsempi, ettei siellä ei pääse edes istumaan."

Äkkiä pois, ylös maanpinnalle liukuportaita pitkin. Ja miksei ylemmäksikin? Roikka suuntaa ravintola Loisteen ovesta sisään Sokokselle. Pieni hissi odottaa jo valmiina täyttymistään. Hissiin ahtautuminen saa seurueen nauramaan - ei puhettakaan hissihiljaisuudesta.

Ylhäältä pääsee mitään tilaamatta livahtamaan kattoterassille. Kattomaisema avautuu Rautatientorilta Kaivopihan kautta Kamppiin.

"Mulla on sellainen olo, että on kielletyssä paikassa, kun ei ostettu mitään", Liisa punastelee.

Ylhäällä tuulee eikä kukaan malta jäädä kauaksi aikaa haaveilemaan Seurahuoneen ja Forumin kattoja ihmettelemään.

Maisema pysyy paikoillaan mutta arkkarit eivät. Seurue sulloutuu takaisin hissiin ja lähtee valumaan alaspäin. Alhaalla ovi ehtii hädin tuskin avautua, kun vuoroaan odottelevan seurueen etummaiset kurkistavat aulasta hissiin.

Pim, Antti ehtii painaa nappia, ja ovet sulkeutuvat uudestaan. Vuoroaan odottaneen naama venähtää, kun huviajeleva hissiseurue jatkaakin matkaa. Koppi laskeutuu alas kellariin ja palaa lopulta takaisin.

Naurut niellään mutta se ei tyydytä alkanutta nälkää. Aika on vierähtänyt jo puoleen väliin. Seurue kulkee Mannerheimintien vilinän yli Lasipalatsin sisäpihalle. Etsitään rauhallinen piknikpaikka.

Arkadian talossa soi palosireeni, ja alakerran Alkon väki potkiskelee katulaattoja kädet taskussa. Ei sen eteen.

Sisäpihalla kohoaa Lasipalatsin korkein tunnusmerkki - suipponevahuippuinen tötsä. Kukaan arkkareista ei tiedä, mikä se on. Arvauksia satelee: Savupiippu? Kellotorni? Majakka? Vai avaruusraketti?

Sisko hyppää rohkeana sen spiraalinmuotoiselle jalustalle, joka nousee piippua ylöspäin aina muutaman metrin korkeuteen. Tämä on kuulemma paikka, jonne kaikki maakuntalehdet tulevat ottamaan kuvia siinä hengessä, että me ollaan nyt Helsingissä.

"Tää on aika exhibitionistinen paikka - tässä saa hyvin yleisöä", Mia toteaa ja katselee sisäpihan terassin väkeä. Baaritiskin takaseinään nojaa tauolla tupakkaa poltteleva tarjoilija, joka ei kiinnitä joukkoon kuitenkaan erityistä huomiota. Seurue jakaa pari patonkia ja tuorejuustoa ja katselee maisemia.

Liisa lähtisi eväsretkelle mieluummin Kiasman eteen. Sisko menisi mieluummin Espalle, siellä kun pääsee langattomasti nettiin. Mialle tulee mieleen, kuinka mukava paikka Eduskunnan lisärakennuksen etupiha on pysähtyä: "Siellä on mansikkapuskia - kiva idea."

Kökkiminen puuduttaa ja paleltaa. Mia katoaa Delin lämpöön ostamaan kahvia. Muut jatkavat Narinkkatorille Kampin keskuksen eteen.

Ihmiset kulkevat harvakseltaan avaran torin poikki. Reunalla korjataan talteen vanhoja markkinointitempauksen lavatelineitä.

"On hassua, että tätä on markkinoitu tapaamispaikkana. Kuka täällä tapaa ja ketä? Eihän täällä ole mitään muuta kuin kaupallisia tapahtumia. Miten tänne tultaisiin vain oleskelemaan?" Liisa äimistelee.

Onneksi frisbee löytyy repusta. Kokeillaan, voiko Narinkka-torilla järjestää omaehtoista ohjelmaa. Hanna, Liisa ja Sisko ryhtyvät liidättämään kiekkoa yhä pidemmiltä ja pidemmiltä etäisyyksiltä.

Ihmiset muuttavat kulkusuuntaansa. Kukaan ei uskalla mennä heittäjien muodostaman kolmion keskeltä, Liisa huvittuu.

Ulkoliikunta saa riittää. Seurue suuntaa kulkunsa lämmitettyihin, matkakeskuksen puolijulkisiin tiloihin. Kun itse ei jaksa tehdä enää mitään, pitää antautua muiden käsiin.

Katutason liukuportaiden kohdalla englanninkielinen nainen pysäyttää ja kysyy, olisiko hetki aikaa jäädä hoidettavaksi. Mikäs siinä. Sisko ja Liisa ojentavat kätensä vuolassanaiselle naiselle, jonka rinnassa lukee nimi Lena.

Nainen kastelee hemmoteltavien kädet pienessä kulhossa ja levittää heidän käsiinsä suolaa. "It´s salt from the Dead Sea. One teaspoon is enough for the whole body", hän evästää. "It´s removing dead skin, sucking out the dirt and stimulating the blood circulation."

Lenan käsittelystä on vaikea päästä irti. Liisa saa vedottua Tuuma-koiransa venkoiluun mutta Sisko kääntelee päätään miettien sopivaa veruketta. "Se oli vähän kiusallista", Liisa nihkeilee.

Sisko pääsee vihdoin hoidosta ja miettii, miten saisi valkoisessa rasvassa viruvat kätensä puhtaiksi. "Se alkaa tehota - ainakin se kirvelee", Sisko hymyilee.

On aika irtautua ja kuluttaa viimeiset minuutit. Mitä voi vielä tehdä kotikaupungissa, mitä ei ole vielä tehnyt? Sisko sukeltaa liukuportaita pitkin metrotunneliin. Nyt käydään vaihtoraiteilla.

Kampin jälkeen juna sukeltaa Ruoholahteen, päätepysäkille. Ihmiset poistuvat kyydistä, ovet sulkeutuvat. Vähän jännittää.

"Olemme kääntöraiteilla. Älkää astuko junasta. Jatkamme hetken kuluttua laiturille", ääni kuuluttaa.

Juna solahtaa pimeyteen mutta vain hetkeksi. Hajanaisia valoja näkyy ikkunoista - ja ammottavia sivukäytäviä.

Äkkiä juna pysähtyy. Vieressä näkyy hämärästi metallinen ritilälaituri ja siinä kyltit: "Porras ulos 340 m" ja "Asema RL 240 m". Sitten ei tapahdu mitään. Junassa palavat lamput mutta ulkona vallitsee rauhallinen pimeys.

Tyhjässä vaunussa kuuluu askelia. Joku tulee kohti. Vartija? Ei, tyynesti vaappuva mies avaa oven ja katoaa pimeyteen. Ehkä kuljettaja.

Juna nytkähtää liikkeelle. Kuljettajaa tai ei, metro kyyditsee ryhmän turvallisesti Kamppiin. Kaksi tuntia on päässyt kulumaan. Tehtävä suoritettu.

Olihan ajatus kahden tunnin odottelusta ja luontevasta ajan viettämisestä kieltämättä hieman keinotekoinen. Mutta Sisko alleviivaa sen tarpeettoman hyvin: mitä hän lähtee tämän jälkeen tekemään? "Hengailemaan kaupungille", hän vastaa.