Kiitos ja anteeksi

Teppo Pirttioja on kirjoittanut sarjassa väitöskirjan teostaan anonyymisti syksystä 2006 alkaen. Sarja päättyy.

Aloittaessani Voihan V! -kolumnia teimme päätoimittajan kanssa kahden vuoden määräaikaisen sopimuksen. Tavoitteena kolumnissa oli saada jaettua niin väitöskirjan kirjoittamisen tuska kuin väitöksen jälkeinen riemu. Nyt kolumni loppuu ja joudun pyytämään anteeksi sekä lukijoilta että päätoimittajalta. Ei tullut miehestä tohtoria ennalta suunnitellussa aikataulussa, ja kolumnikin on keskittynyt valittamiseen.

Nyt kolumnin loppuessa on kai syytä lopettaa samalla tämä valittaminen. Samaa on vaatinut työkaverit ja kotiväki, enkä heitä siitä moiti. Olisi ollut varmasti mukavampi kuulla kaikesta hauskasta ja innostavasta, joten onkin syytä kysyä, että miksi olen keskittynyt nimenomaan valittamiseen. Ja näin jälkeenpäin ihmettelen itsekin, että miten ihmeessä sitä purnattavaa on riittänyt ihan jokaiseen juttuun?

Ei väitöskirjan kirjoittaminen pelkkää kurjuutta ole ollut.
Ammattiosaamista on kertynyt roimasti, ja kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia on parantunut. Huomaan vain käyttäneeni tätä kolumnia eräänlaisena terapiana. Tästä valittamisen mahdollisuudesta on syytä kiittää lehteä ja tietysti pyytää jälleen myös anteeksi.

Sentään jotain positiivista ajoittuu juuri tähän kolumnin päättymiseen. Muutama päivä sitten saavutin väitöskirjan teossa uuden merkkipaalun. Ei se vielä valmis ole, ei todellakaan. Se on vasta kokonaisuus, joka on kirjoitettu kertaalleen alusta loppuun. Merkittävää tämä kokonaisuuden kasaan saaminen on henkisistä syistä. Se todistaa työn todella edenneen ja että olen saanut jotain konkreettisesti aikaiseksi.

Saavutettuani tämän merkkipaalun olen tehnyt päätöksen lopettaa kotona työskentelyn. Tämä on mielestäni mahdollista nyt, kun työn luonne muuttuu täydentämiseksi ja virheiden korjaamiseksi. Ei olemassa olevan parantamiseksi voi tarvita päivien tauottomia kirjoitusputkia, eihän?

Ei enää töitä kotona, tämähän on aivan mahtavaa! Tosin samalla kun päätän lopettaa työnteon kotona huomaan olevani samankaltaisessa tilanteessa kuin toipuva alkoholisti. Alkoholistin on rakennettava uusi elämänrytmi kun elämä ei enää pyörikään pelkästään juomisen ympärillä ja karrikoiden vähän samaa näyttää löytyvän väitöskirjan tekijän tilanteesta. Molempien pitää opetella elämään uudestaan sairaudesta toipumisen yhteydessä.

Pieni selitys edelliseen lienee paikallaan. Omalla kohdallani opiskelijasta jatko-opiskelun kautta tutkimustyöhön siirtyminen hämärsi työn ja vapaa-ajan välistä suhdetta. Toisaalta väitöskirjaa opinnäytteenä tehdään myös itselleen, joten on ollut ikään kuin velvollisuus tehdä sitä kaiken aikaa samankaltaisesti kuin muitakin opiskeluun liittyviä tehtäviä. Halutessaan "vapaa-aikaa" on sitä pitänyt ostaa jollakin hyödyllisellä toiminnalla. Kuntoa kohottava urheilu on ollut helppo perustella itselleen mutta dekkarin lukemiseen onkin ollut vaikeampaa kuluttaa kallisarvoista aikaa.

Nyt tämä jatkuva piina saa loppua. Tästä lähtien en tuo töitä kotiin. Haluan olla niin kuin kaikki muut ja käyttää vapaa-aikani juuri niin kuin haluan. Ja juuri niin tehottomasti kuin haluan. Vaikka väitöskirja ei vielä olekaan valmis, niin nyt on korkea aika aloittaa uusi entistä ehompi elämä. Olen jo pitkään suunnitellut käyväni elokuvissa, kokkaavani kunnolla, juovani pussikaljaa puistossa, katsovani uusintoja televisiosta ja lukevani kirjaa joka ei hyödytä tutkimusta. Olen myös halunnut paistaa makkaraa nuotiolla, kuulla kuikan laulua, ottaa valokuvia metsänrajan taakse laskevasta auringosta ja pelata lautapelejä.