Wappunovelli: vastuu

Kirjoittanut: Emmi Rautkylä

Hän heräsi yllättäen. Oli täysin pimeää. Haalari hiersi hieman haarojen välistä. Kuuma. Kylmä. Jano. Majakka usvan keskellä. Muistikuva siitä, että hän oli tullut rankan Wappuviikon jälkeen hieman kaverilleen lepäämään. Vain puoleksi tunniksi. Vain sellaiseksi hetkeksi, että hän jaksaisi vielä reilun vuorokauden jaloillaan.

Tunnistin, että minähän se siinä. Kopeloin taskujani ja huomasin raajojeni olevan tallella. Haalarimerkit olivat kuitenkin hävinneet. Voi pettymysten pettymys. Wappu oli verottanut Akateemisen Jaloviinaseuran merkin, jossa oli kirjoitusvirhe. Keräilyharvinaisuus siis. Myös Ruåtsista kerätyt aarteet olivat poissa. Nåjaa, sånt e livet.

Mieleni teki jatkaa nukkumista, missä ikinä olinkin. Vilkaisin kuitenkin kännykkääni. Voi veljet! 6 puhelua, kaikki samalta ihmiseltä. Muistin luvanneeni viedä hänet aveccinani Dipoliin. Kello oli kuitenkin jo lähempänä kahta Walpurin yönä. "Hemmetti! Fuksikipparitraditiot! Pakko päästä kotiin, tai ainakin Otaniemeen", ajattelin ja ryömin pimeästä huoneesta ensin rappukäytävään ja siitä taksiin. 

Perussetti: solubileet. Loisteputkien kylmä valo sai solutilan pöydälle hylätyt pullot kiiltelemään hikisen ihon tavoin. Tajusin olleeni kovin tokkurassa hypätessäni taksiin. Kuka järjissään oleva ihminen oikeasti kuvittelisi pääsevänsä Wappuyönä kotiinsa lepuuttamaan? Joten ilta jatkui. Ja jatkui. Ja joitakin hetkiä myöhemmin huomasin sen kääntyneen uudemman ranskalaisen torwimusiikin säestelemänä aamuksi ja toivoksi. Olin elämäni vireessä! Eri vireessä kuin vieressä korahteleva torwensoittaja. Ullikselle siis käyvä oli tie!

Ullis avautui aurinkoisena. Vasta myöhemmin muistin, kuinka paljon edellisenä vuotena oli satanut lunta ja salamoinut. Niin että juhlinnan keskeytti vähän väliä mäkeä ylös ajava pelastusauto. Nyt maailman täyttivät ihmiset, eläimet, keijukaiset sekä se onneton vesipää, joka oli käynyt edellisenä yönä tikattavana. Morjenstelua pitkän kaavan kautta, kuohujuomaa, mansikoita. Naurua ja enemmän naurua. Jokin allerginen kohtaus, joka ei kuitenkaan voisi menoa hillitä. En muista, montako kertaa sitä ennen, puhumattakaan sen jälkeen, olisin avannut niin mieleni. Kasvoilleni levisi valtava hymy ja mahanpohjassani kihelmöi. "Våren är här! Ja vastuu on ohi."
Mitään ei ollut enää tehtävissä.