Täyttä elämää, koko rahalla kiitos!

Annu Nieminen törmäilee
seiniin (teekkari)maailmassa
ja raportoi siitä tällä palstalla

Tästä on nyt vähän vaikeaa puhua, koska kaikenlainen jeesustelu jaloista arvostuksista käy hermoilleni. Toisten yläpuolelle yritetään nousta milloin minkäkinlaisilla arvokehitelmillä. Mä en ikinä menis suhteilla töihin. Totuus: kysyit jo kaikki läpi, moneen kertaan — piti vaihtaa strategiaa.

Tykkään monista pinnallisista asioista. Kuten sisustamisesta ja höpöhöpö-brittilehdistä ja mielihyvästä, jonka saan esiintyessäni. Mutta yhtä en ole koskaan ymmärtänyt: rahan maagista viehätysvoimaa. Mikä kiehtoo niin monia ajatuksessa rikastumisesta? Eihän siinä edes muutu kauniimmaksi.

Raha on aina ollut minulle etäinen ja melko neutraali perustekijä. En nähnyt lapsena nälkää, mutta en myöskään videonauhuria. (Ne olivat kova sana joskus!) En tiennyt tavaranpaljoudesta, vaan rakastin lumilinnoja ja fikkarileikkejä. Asuin tuiki tavallisessa helsinkiläisessä lähiössä, jossa koko elämänkirjo räiskyi iloisesti lamoineen ja syntymäpäivineen. Hienoa ei ollut rikkaus tai edes ne vermeet, joita rahalla saa. Makein oli se, joka osasi tuplavoltin tai uskalsi syödä lumipallon, jossa oli koiranpissaa.

Enkä voisi tätä enempää tarkoittaa: minulta ei koskaan puuttunut mitään.

Ystäväni investointipankkiiri on juuri tehnyt elämänvalinnan ja on eri mieltä. "Kato se ero on siinä, että sä menit viikonloppuna mummolaan, mut mun lapset tulee lentämään Nizzaan purjehtimaan." Hmm. Jos saisin yhden matkan elämässäni pitää, aina, se olisi mummolamatkailu. Kaikki elämän myöhemmät retket maailman ääriin yrittävät imitoida samaa magiikkaa, useimmat vailla tulosta.

Pieni rotta puraisee mahalaukkuani joka kerta, kun jokin muistuttaa minua alalleni tyypillisestä mielenalennuksesta. Joskus pyörryttää, kun yritän miettiä, onko arvojen koventuminen lähipiirissäni TKK:ta vai vaan aikuisuuden mukana tulevaa taantumusta. Kuitenkin uskon mustavalkoisen sijasta harmaan sävyihin: monet meistä näkevät boksin ulkopuolelle!

Arvojen koventuminen on samalla kerrassaan huvittava käsite. Ihan kuin ihminen edes pystyisi vaikuttamaan todellisiin arvostuksiinsa! Eikö kyse ole enemmänkin toivosta? Niin kauan kun minulla on toivoa onnelliseen elämään, uskallan kohdata sen vaikka pahvilaatikossa. Niin kauan kun uskon voivani antaa lapsilleni onnellisen lapsuuden, yhtä onnellisen kuin minä sain, ei ole juuri väliä, teenkö sen kerrostalokolmiossa vai Kauniaisissa. Vai kerrostalokolmiossa Kauniaisissa! Mutta kun toivo hiipuu, kulissien pystyttäminen ympärille käy yhä tärkeämmäksi. Jotta jos joku kysyy, on jotain, millä vastata. "Joo emmä kato tiedä, pitäis se Nykin asunto käydä remppaamassa mut ku on niin hullu kiire!" Kiirepä tosiaan, kiire tehdä kaikki eli ei niin mitään.

Validi perustelu rahan omistamisille tuntuu monille olevan se, että "raha tuo vapautta arkeen". Kai sitä voi joku naiivi ja hölmö punahilkka olla onnellinen köyhänäkin, mut ei se oikeesti (ja joskus kuulee tätäkin: enää) niin mee. Mutta kenet raha on vapauttanut? Ja ennen kaikkea: miltä? Jälleen kerran kohtaan kummallisen pseudomörön, jonka otteesta halutaan vapautua. Kuka mörkö oikeasti onkaan — elämä? Ja sen arkkivihollinen, arjesta vapauttaja — tyhjyys?

Ei kai auta muu kuin hypätä leijonan kitaan. Täysillä, huutaen, hymyillen, omana itsenä, kunnolla, mitään pidättelemättä. Kyynikot varokoot: siellä voi olla täyttä elämää!