Sähkötuoli kaipaa katkaisuhoitoa

Tuomas Kangasniemi

Kirjoittaja on
Tekniikka & Talouden Internet-toimittaja

Internet on sukupolvemme sähkötuoli. Kouriintuntuva elämä jää ikäluokka ikäluokalta pari kaapelinmittaa kauemmaksi.

Tämä ei koske vain Otaniemeä. 28.10. Tietokone-lehden raportoiman jenkkitutkimuksen mukaan 24 prosenttia 17-24-vuotiaista amerikkalaisista voisi vaihtaa parisuhteen ainakin väliaikaisesti Internet-yhteyteen. Monet kokivat tietokoneen olevan heidän paras ystävänsä.

Tilanne Suomessa on tuskin paljon parempi. Esimerkiksi yhteisöpalvelu IRC-Galleria on yksittäisten sivulatausten määrällä mitattuna ylivoimainen ykkönen kaikista Suomessa toimivista sivustoista. Hiirennapautuksia tulee viikossa noin 350 miljoonaa.

Jos oletamme, että tästä puolet tulee ei-rekisteröityneiltä, varsinaisille käyttäjille jää keskimäärin 800 kliksua viikoittain.

Toinen, Tietoviikossa 29.10. julkaistu uutinen kertoo virtuaalisten tavaroiden anastamisesta Second Life -nettiroolipelissä. Uhrit haastoivat tapauksen oikeuteen tosimaailman New Yorkissa.

Ongelmallista "rikoksessa" on, että pelaajat vaihtavat Second Lifen esineitä oikeassa maailmassa oikeista dollareista. Muilta osin kanne vain korostaa, että ihmisten taito erottaa todellinen ja kuviteltu on hukkumassa kuin kaste usvaiseen suohon.

Uutiset eivät aloittaneet keskustelua, jota olen käynyt kuukauden päivät kavereideni kanssa sekä yhdistyksen postilistalla. Yllättävän pikainen kahden artikkelin mediatuki kuitenkin vakavoitti sen sävyä.

Tulin nimittäin huomanneeksi, että omien tuttujeni joukossa enemmistö tarvitsee jonkinlaisen esiliinan sosiaaliselle kontaktille — ainakin, jos pari parasta ystävää lasketaan pois. Tämä pätee myös minuun itseeni. Väitettä ei ole vielä kiistänyt kukaan, mutta toivon, että toisissa teekkariporukoissa tilanne olisi vähän parempi.

Tekosyy on yleensä asia, josta oletetaan olevan toisille hyötyä. "Mennään syömään" — murkinalla on pakko käydä, ja onhan se mukavampaa yhdessä. "Mennään sulkikseen", "mennään saunaan"  — kiinnostavaa toimintaa.

Koko possen kutsuminen kemuihin on esiliinan toinen kuosi. Molemmille vaihtoehdoille on yhteistä, että emme uskalla olettaa kaverin olevan kiinnostuneita nimenomaan itsestämme. Hyväksynnän kaipuu pitää naamioida johonkin, ja luulemme, että "voit sä tulla meille" on sopimaton pyyntö.

Epäilen, että sähköiset käytöstavat ovat tärkein sylttytehdas. Internet on kuin vappunaamari: kun välissä on lcd ja valokaapelia, keskustelun kummankaan osapuolen ei tarvitse olettaa mitään siitä, kiinnostaako toista tai välittääkö hän. Näytön edestä voi läksiä tasan sen mukaan kuin huvittaa.

Voi olla, että eristäytymisemme johtuu osittain isoksi kasvamisesta. Ainakin vakavan parisuhteen luen hyväksyttäväksi syyksi jäädä muista riennoista pois. Silti kukaan keskustelijoista ei ole kehdannut esittää, että netinkäytöllä ei olisi merkittävää vaikutusta.

Raja-aitojen rikkomisen voi aloittaa vaikkapa rimputtamalla kaverin ovikelloa — etukäteen ilmoittamatta, mutta mieluusti päiväsaikaan. Ehkä voimme elää itse hetken vapaina, vaikka omien lastemme sukupolvea emme pystyne enää pelastamaan yksinäisyydeltä.