Viikko kankkulan kaivoon

Sarjassa väitöskirjan tekijä kertoo anonyymisti kuinka vaikeaa on tarttua suureen ja keskeneräiseen.

Tarvitsen kiireen. Semmoisen sopivan, joka pistäisi asiat oikeaan järjestykseen. Sopivan kiireen luomassa paineessa sitä keskittyy olennaiseen, repii kasaan sen minkä ehtii, ja monestihan tämä riittää. Kun 90-prosenttisesti valmista saa alle puolessa ajassa ja viimeistely on loputonta ajanhukkaa, niin on ihme, että myynnissä on ylipäätänsä mitään valmiita tuotteita.

Kiirehän tässä on kaiken aikaa, ja pakko olisi pistää homma pakettiin. Tehtävää riittää, enkä ole varma aikataulussa pysymisestä. Silti kiire ei ole vielä riittävä. Vielä pystyy venymään liikaa muihin ja erityisesti muiden hommiin. Tarvitsisin semmoisen kiireen, että pystyisi perustellusti kieltäytymään muista hommista. Niin, että EI tulisi ulos saman tien ja uskottavasti!

Muiden teettämien hommien ongelma on ettei ne välttämättä pysy niille annetuissa lokeroissa. Otat homman, jossa menee arviolta 2 tuntia ja sitten siinä menee paljon pidempään. Eikä vika välttämättä ole siinä, että työmäärän olisi arvioinut väärin, vaan tapahtuu asioita, joita ei voi tietää.

Nykymaailma tuntuisi olevan täynnä asioita joita kukaan ei tiedä. Tai ainakaan pienellä poloisella TKK:n tutkijalla ei ole semmoista punakahvaista puhelinta josta voisi soittaa kaiken tietävään help­deskiin.

Erityisesti uuden tekniikan kanssa näyttäisi olevan nykyään semmoinen yleinen trendi, että aikaa palaa enemmän kuin olisi sopivaa. Ainakin enemmän kuin on suunnitellut. Jos homma onnistuu kerralla, niin pari tuntia riittää monesti ihmeitä lähenteleviin tekoihin, mutta jos homma tössähtää, niin viikko onkin lyhyt aika. Homma meni pieleen, ja suorittava porras suorittaa. Ja niin palaa valot pitkään suomalaisen insinöörin toimistossa.

Kun otit pikkuhomman, niin missä vaiheessa on oikeus lyödä hanskat tiskiin? Jos kahden tunnin hommassa on jo mennyt kolme päivää, niin saako sitten lopettaa? Toisaalta onko mitään järkeä lopettaa, jos ratkaisu on jo näkyvissä, mutta siihen menee vielä työpäivä. Heittääkö hukkaan kolme työpäivää vai käyttääkö vielä yhden ja saa homman valmiiksi. Mitä sitten, jos ratkaisu juokseekin karkuun ja vasta viiden päivän jälkeen on saanut kahden tunnin homman tehtyä.

Arvaatte varmaan, kuka on tehnyt viikon verran hommia saadakseen kahden tunnin työn tehtyä. Olin tietysti yksinkertainen hölmö ja luulin, että kaksi tuntia riittää kuten edellisellä kerralla. Nyt ihan sama homma, ja siihen meni viikko. Syy oli varmaan ilmanpaineessa, joka vaikutti tietokoneen toimintaan, kuten alalla toimiva hyvä ystäväni jaksaa usein muistuttaa.

Se tässä ottaa päähän, että aikaa kuluu tekniikan kanssa nyhertämisessä ihan turhaan. Jos olisin kaivanut ojaa tai hakannut pöllejä viikon verran, niin kenenkään muun ei tarvitsisi sitä samaa viikkoa enää uurastaa. Mutta nyt kukaan ei edes tiedä, että olen tehnyt viikon hommia kahden tunnin pikkujuttua varten. Sama lopputulos, mutta viikko menee hukkaan mokoman ilmanpaineen takia.

Jos siis olisi oikeasti kiire, niin voisi jättää jopa kahden tunnin pikkujutut jo lähtökohtaisesti tekemättä ja samalla säästyisi viikko omaan tärkeimpään työhön. Ilman uskottavaa kiirettä ei kuitenkaan voi millään kieltäytyä parin tunnin hommasta.

Ehkä kaikkein eniten tällä kertaa ärsyttää, että oikeasti yritin aikatauluttaa omaa työtäni. Olin valinnut jo aikaa sitten sopivan iltapäivän kahden tunnin työtäni varten. Sen piti olla mukava pikkuinen käytännön homma, jonka tehtyä olisi ollut kiva lähteä töistä. Mutta eihän se sitten niin mennytkään, ja samalla aikataulut menivät uusiksi pidemmältä ajalta. Äärimmäinen keikahdus huonompaan.