Lasten Intiassa

Teini-iän haaveesta valokuvata maailmalla kasvoi yhteiskunnallinen tehtävä.

teksti: Sofia Ziessler

Meeri Koutaniemi, 19, halusi tarttua tärkeisiin poliittisiin teemoihin valokuvauksen avulla. Talvella 2007 hän lähti kameransa kanssa omin neuvoin tutkimusmatkalle Intian sydämeen.

"Minulla oli välivuosi ja siten kaikki mahdollisuudet tehdä rauhassa pohjatyötä matkaani varten", Meeri kertoo. Hän oli päättänyt jo vuosia aiemmin lähtevänsä ennen 25. ikävuottaan Afrikkaan kuvaamaan, mutta kohde vaihtui vähitellen Intiaksi. "Olin ollut aina kiinnostunut Intiasta ja halusin lähteä tutkimaan kastijärjestelmästä ihmisiin kohdistuvaa epätasa-arvoa sekä lapsityövoiman käyttöä Intiassa. Intian kulttuuri ja uskonnot ovat myös aina kiehtoneet minua."

Meeri alkoi valokuvata 15-vuotiaana ja osallistui valokuvauskursseille kotonaan Lapissa sekä myöhemmin lukio-aikanaan Helsingissä Annantalolla. "Isäni kuvasi nuorena, ja olen ollut pienempänä myös valokuvamallina isosiskolleni", Meeri kertoo innostuksen taustoista. Alettuaan kuvata hän kävi yksikseen pimiöissä ja kehitti valokuvaajan silmäänsä vuosia tietäen, että jonakin päivänä hän pystyisi vaikuttamaan valokuviensa kautta.

Tammikuussa Meeri lensi Jaipuriin, missä hän otti suurimman osan kuvistaan. Sieltä hän matkusti Pushkariin, missä hän tutustui aavikolla elävään perheeseen, joka kertoi Meerille tarinansa ja antoi valokuvata itseään. "Pushkarin aikaan liittyy paljon hämmennystä ja itseni kokoamista", Meeri kertoo. "Perhe oli tavattoman vieraanvarainen ja suhtautui ymmärtäväisesti valokuvausprojektiini."

Meeri haastatteli matkan aikana lähinnä lapsia ja nuoria. Lukuisat samankaltaiset tarinat osoittivat karun todellisuuden, jossa monen kastittoman lapsen ainut tapa välttyä orjuudelta on karata tuhansien kilometrien päähän ja yrittää löytää apua. Ne, jotka eivät onnistu, joutuvat tekemään fyysisesti vaarallisia töitä epäinhimillisissä olosuhteissa. "Tutustuin matkallani erääseen virolaiseen tyttöön, joka oli tullut Intiaan suunnittelemaan eräälle tunnetulle kauppaketjulle kankaita", Meeri kertoo. Tyttö oli käynyt vierailemassa eräässä kangastehtaassa, jossa lapset joutuivat kahlaamaan puolialastomina napaan asti ulottuvissa myrkyllisissä kemikaaleissa. Jo oleskelu samassa huoneessa oli aiheuttanut hänelle allergisia iho-oireita.

Joka päivä Meeri joutui puntaroimaan omia motiivejaan: "Toisaalta halusin olla sanansaattajana ja näyttää pienen osan muille siitä kaikesta mitä itse näin ja koin. Mietin motiivejani ja moraaliani käyttäessäni muiden tarinoita selventääkseni suurempaa kokonaisuutta. Juuri yksilöiden kautta pystymme käsittämään laajoja sosiaalisia aiheita tai ongelmia. Päämääränäni oli kertoa tärkeistä poliittisista ongelmakohdista taiteen avuin Suomessa. Tahdon edistää tasa-arvoa ja empatiakykyä, jossa ei ole kyse säälistä vaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisesta. Länsimaissa on rutkasti varaa asenteiden muutokselle kehitysmaita kohtaan."

Omien tarkoitusperien miettiminen on väistämätöntä, kun joutuu yksin raivaamaan tiensä miljoonien ihmisten läpi ja kohtaamaan epärealistisia toiveita. Matkallaan Meeri kohtasi valtavasti kulttuurillista rikkautta ja sai nähdä perheissä vallitsevan lähimmäisen rakkauden ja kunnioituksen. "Suomessa ihmisistä ei pidetä huolta samalla tavalla. Myös monien lasten moraalisessa herkkyydessä ja vanhempien ihmisten kunnioituksessa on paljon opittavaa", Meeri pohtii.

Palattuaan Suomeen Meeri näki vaivaa saadakseen työnsä tulokset kaikkien näkyville. Hän kirjoitti useita artikkeleita ja tarjosi niitä lehdille julkaistavaksi. Voiman toukokuun numerosta voikin lukea lisää Meerin kokemuksista. Ponnistukset tuottivat tulosta myös valokuvien suhteen: Annantalolla järjestettiin touko-kesäkuussa näyttely, jota suositeltiin muun muassa Helsingin Sanomissa.