Pääkirjoitus 24.10.2007
Kuten poikalapsille on tyypillistä, minunkin lapsuuden
haaveammattini oli veturinkuljettaja. Halusin päästä ajamaan jotain
isoa, teknistä ja raskasta. Likaista ja meluisaa.
Kasvaessani isoksi dieselveturit muuttuivat puhtaiksi ja hiljaisiksi
taajuusmuuttajaohjatuiksi kolmivaiheoikosulkusähkövetureiksi. Samoin
unelmani kypsyivät lakaisukoneiden ja roska-autojen ynnä muiden
koneiden kuljettamisesta entistä enemmän niiden suunnitteluun.
Myös isäni jaksoi väsymättä keksiä minulle kaikkea
harrastustoimintaa aina radioiden ja lennokkien rakentamisesta
matematiikan ja fysiikan opetukseen. Varmaankin sen ansiosta minulle
oli päivänselvää, että lukion jälkeen opiskelisin diplomi-insinööriksi.
Lentotekniikan valitsin selattuani TKK:n vuoden 1997 opetusohjelmaa ja
luettuani mielenkiintoisia kurssikuvauksia.
Viiden vuoden jälkeen vaihdoin kuitenkin pääainetta ja osastoa. Nyt
vuosi vaihdon jälkeen olen varma, että vaihtaminen myös kannatti.
Minusta tuntuu, että vasta nyt olen aikuistunut riittävästi, että
voin muodostaa oikeasti mielipiteen siitä, mitä haluan tehdä tulevan
työurani aikana. Luova työ oli minulle ennen aivan tuntematon käsite,
mutta nyt luovuus on noussut aivan merkittäväksi osaksi elämääni.
Siihen kuvaan nykyinen TKK sopii huonosti, mutta innovaatioyliopisto
tuntuu omasta näkökulmastani juuri siltä, mitä olen hakemassa.
Opiskelu ei ole järemmin aikuistumistani edistänyt, vaan sen
oheistoiminta. Yhdistyksissä olen päässyt toteuttamaan itseäni. Eikä
kyse ole ollut mistään kaljojen roudaamisesta saunalle, vaan
yhteistyöstä oikeiden yritysten kanssa. Ihmisten johtaminen ja
projektisuunnittelu ovat sytyttäneet heti, kun niitä on päässyt
kokeilemaan käytännössä. Toisaalta yhdistystoiminnassa pääsee
kokeilemaan siipiään mitä moninaisimmissa jutuissa.
Opintoaikojen rajausta seuraan huolestuneena. Varmasti eivät ole
harvassa ne henkilöt, jotka aikuistuvat samaa tahtia kanssani. Eikö
kansakunnan hyvinvoinnin kannalta olisi kuitenkin parasta, jos ihmiset
saavat ensin aikuistua aivan rauhassa, ennen kuin tekevät päätöksiä,
joiden vaikutus ulottuu pidemmälle kuin senastinen elinikä?
Koulumme vastaus lukiolaisten päätöksenteon helpottamiseksi on
mielikuvamarkkinointi. Sinänsä ymmärrettävää, koska sitä tekevät kaikki
muutkin, ja vain positiivisilla mielikuvilla pärjää. Ovatko ne
totuudenmukaisia, on sivuseikka.
Uskon, että tulevaisuuden nuoret osaavat nähdä
mielikuvamarkkinoinnin läpi. Ongelmana näen sen, miten alemmat
kouluasteet saavat jalostettua isänmaan toivomme niin pitkälle, että
nämä voivat valita työuransa ja opiskelupaikkansa jo 19 vuoden iässä.
Viiden vuoden opintoputki voi toimia vain, jos prosessiin syötetään
puhdasta raaka-ainetta.
Miksi opintoputken suhteen on keskitytty vain katkaisemaan putkea
loppupäästä lyhyemmäksi? Suurempi ongelmahan on siinä, että osattaisiin
valita oikea putki, josta ei vain karsiuduta pois epäsopivana
kuona-aineena. Tasapäistävä koululaitoksemme tarjoaa kyllä maailman
parasta yleissivistystä kaikille saman verran, mutta ei tunnista
ihmisistä näiden oikeita kykyjä.
Unelmatyöpaikkaa minulla ei taida enää olla. En edes tiedä, mihin
tutkintoni kanssa lopulta päädyn. Mutta tiedän, että juuri nyt haluan
tehdä tätä lehteä.
Sivulla 11 haastattelen kahta ystävääni heidän unelmistaan.
Tunnistan Leifistä sellaisia piirteitä, joita minullakin oli vielä
lukion jälkeen: insinöörin arkkityyppi, joka ihastuu uuden tekniikan
kehittämisestä. Heikistä taas löydän paljon nykyistä minääni,
projektinjohtajaa, ihmistenjohtajaa, jolle haasteiden voittaminen
sinänsä on jo saavutus. Mutta onko lopullinen unelmani lopulta
samanlainen kuin sivun 12 Meerillä? Tehdä jotain — ei vain muutaman
euron tähden, vaan että tuntisin tekeväni jotain oikeaa. Jotain, missä
työtä ei mitata lopputuloksesta vaan siitä, tunteeko tekevänsä oikein.
En tiedä. En ole erityisesti haaveillut mahtavasta urakehityksestä.
Minulle ihmissuhde on aina merkinnyt paljon enemmän. Mutta tällä
hetkellä tunnen kyllä tyytyväisyyttä siitä, että toimeentuloni tulee
työstä, jota haluan tehdä.
Elmo Allén
