Yhteiskuntavastuu

Sarjassa väitöskirjan tekijä kertoo anonyymisti kuinka vaikeaa on tarttua suureen ja keskeneräiseen.

Valo tunnelin päässä kirkastuu päivä toisensa jälkeen ja on syytä pohtia hieman tulevaisuudessa häämöttävää väitöskirjan kirjoittamisen jälkeistä elämää. Erityisesti sitä, että oletetaanko minulta jotain yhteiskunnan taholta?

Tulisiko käyttäytymisen jokapäiväisessä elämässä muuttua tohtoriksi valmistumisen myötä? Esimerkiksi, kun jatkossa tutustun uusiin ihmisiin, onko velvollisuuteni tuoda koulutukseni esiin jotta erottuisin massasta?

No ei varmaankaan. Tällaisesta käyttäytymisestä puhuttiin ystäväpiirissäni sen jälkeen kun tuttavani häissä vieraiden joukossa sattui olemaan herrasmies, joka turhan innokkaasti kertoi olevansa väitellyt ja kuuluvansa vieläpä tieteentekijöiden liittoon. Ja tämän hän onnistui kertomaan entuudestaan tuntemattomalle henkilölle heti parissa ensimmäisessä lauseessaan. Tulee väistämättä mieleen, että herra oli varmaan jonkin verran tylsä juttumies kun ei ollut muuta tarjottavaa keskustelukumppaneilleen.

Mielestäni käytöksen ei pitäisi koulutuksen myötä muuttua millään tavoin. Ylikoulutuksesta huolimatta on edelleen syytä pystyä näkemään itsensä samalla viivalla muiden ihmisten kanssa. Vastuu tässä mielessä tarkoittaa, ettei hankittu koulutus saa vaikuttaa ihmisen elämään sen normaalissa kulussa, eikä sitä ole syytä tuoda tarpeettomasti esiin.

Tässä kohtaa on mainittava, että mielestäni itseään kouluttavat ne jotka eivät muuten pärjää tässä yhteiskunnassa. Pätevät pärjäävät omilla ansioillaan, lahjattomat koulutusta hankkimalla. Joku voisikin kysyä, että olisinko minä pärjännyt työelämässä ilman koulutusta? Mutta tämä pohdinta jääkööt toiseen kertaan. Mutta pärjäämiseen liittyy vastuun seuraava puoli. Kun valtio on tarjonnut minulle mahdollisuuden kehittää itsestäni tekniikan alan huippuosaajan, niin mitä yhteiskunta olettaa minulta vastapalvelukseksi tästä? Miten minun tulisi tämä oppi hyödyntää maksaakseni velkani?

Onko tehtäväni kenties perustaa oma kehittyvä yritys ja luoda siten täysin uutta kilpailukyvyn edistämiseksi. Pienenkin uuden ja maailmalla menestyvän yrityksen luominen olisi varmasti hyväksyttävä tapa kuitata koulutus. Entä riittääkö velanmaksuksi työskentely jo olemassa olevassa yrityksessä tavallisia insinöörihommia tehden? Koulutus on varmasti mennyt hukkaan jos enemmän koulutusta saaneena tuotan samanlaista tulosta kuin naapuripöydässä istuva kolleega. Sen sijaan minun tulisi toiminnallani pystyä osoittamaan, että jatkotutkinnolla on katetta vaikkapa yrityksen avainteknologioihin liittyvän vankan osaamisen muodossa.

Jatkamalla edelleen yliopistossa voin viedä uuden tekniikan ilosanomaa eteenpäin kouluttamalla opiskelijoita. Tällöin ikäänkuin monistaisin hankkimaani osaamistani. Lisäksi tehtäväni yliopistossa olisi tutkijana ratkoa tekniikan perusongelmia tutkimusprojekteissa, hyödyntäen hankkimaani tutkijaosaamista. Koulutus sekä tutkimus ovat aikajänteeltään pitkiä ja todelliset tulokset nähdään vasta paljon myöhemmin, eikä silloinkaan välttämättä yhtä konkreettisina kuin elinkeinoelämän parissa. Yliopistomaailmassa tutkijana jatkaminen väitöksen jälkeen tuntuu kuitenkin olevan yleisesti hyväksyttävä ratkaisu.

Pohtiessani asiaa oikeissa töissä olevan ystävältäni kanssa, hän kiteytti yhteiskunnallisen vastuuni hyvin. Valmistuttuani minun tulisi hankkia koulutusta vastaavaa työtä! Näinhän se on, koulutustasosta riippumatta. Tutkijaksi koulutetun vastuu tulee kannettua kun pärjää hyvin valitsemassaan työssä ja siten edesauttaa työnantajaansa pysymään kansainvälisen kehityksen eturintamassa.