Huippua kohti

Teepakin jäätikkövaelluskurssi Norjaan

Mikä saa ihmisen uhraamaan satoja euroja ja työtunteja päästäkseen viettämään kesäisen viikon hyytävissä ja märissä olosuhteissa? Mitä ihmettä tällaisen viikon aikana tapahtuu, ja onko se ylipäätänsä sen arvoista? Tämä on kertomus ystävyyttä vahvistavasta urakasta, yhteen tuovasta ympäristöstä ja henkilökohtaisesta kutsumuksesta.

Joel Ormala

Iltapäivällä, 12. elokuuta vuonna 2006, lumimyrsky yltyy ja lämpötila on laskemassa 3200 m korkeudessa sijaitsevan Glacier du Trientin laidalla. Olemme vaelluskumppanini, Lars Baarmanin, kanssa Alppien sydämessä ja telttapaikkamme häämöttää railoja täynnä olevan jäätikön toisella puolella. Ylitys ilman köyttä olisi varma itsemurha ja lumessa nukkuminen ei houkuttele, joten päätämme liukastella alas samaa jyrkkää kiviränniä, jota pitkin olimme tulleet. Ilolla ei ole rajoja kun pääsemme takaisin teltalle, vaikka olemmekin lopen uupuneita ja kylmästä kankeita.

Seikkailun jälkeen heräsi väistämätön kysymys: Onko aivan välttämätöntä pistää henki ja terveys alttiiksi, jos haluaa kokea jylhiä maisemia koskemattomassa vuoristossa?

Ei välttämättä, jos matkassa olisi oikea varustus ja riittävästi tietoa vuoristossa liikkumisesta. Kukkaro kauhisteli kuitenkin tietotaidon harjaannuttamista 600 euron kaupallisella kurssilla, joten päätimme reippaina teekkareina järjestää oman kurssimme.

Eihän se voi vaatia muuta kuin oppaiden palkkaamista, bussin vuokraamista, päivämäärän ja paikan päättämistä, parin osallistujan haalimista ja sopivan teekkariorganisaa­tion löytämistä, sekä jotain pientä kirjanpitoa rahaliikenteen paimentamiseksi?

Lukemattomien lounastapaamisten ja satojen työtuntien jälkeen meidän oli myönnettävä, että päähänpinttymämme vaatisi sittenkin vähän enemmän työtä. Samalla kuitenkin huomasimme, että suurin osa työnteosta tuntui kaikelta muulta kun työnteolta — itse asiassa ongelmien ratkaiseminen yhdessä oli omiaan parantamaan entisestään pitkäaikaista ystävyyttä.

Lemmikkiprojektimme budjetti paisui lopulta lukuvuoden 2006-2007 aikana 15 000 euroon, ja 13.6.2007 Narvikia kohti lähti 32 kurssilaista, joille olimme luvanneet parasta saatavilla olevaa opetusta ja ikimuistoisia elämyksiä. Helpotus oli meille järjestäjille käsin kosketeltava, kun kaikki kurssilaiset olivat vihdoinkin bussissa ja saatoimme siirtää vastuun oppaidemme harteille.

Jäätikön syvin olemus

Vastuuoppaamme, kuusivuotisen kansainvälisen vuoristo-oppaan koulutuksen suorittanut Petter Reuter, oli valmentanut meitä hyvin teoriatilaisuudessa. Hän kertoi paljon erityisesti jäätiköistä, koska niiden ylitys tulisi ennemmin tai myöhemmin vastaan ylävuoristossa, vaikka ne ovatkin sulamassa pois kovaa vauhtia myös Norjassa uusimman IPCC:n (International Panel on Climate Change) raportin mukaan.

Nämä petolliset kaunottaret muodostuvat, kun vuoden keskilämpötila on tarpeeksi matala ja sademäärä ylittää sulamisveden määrän. Lumimassat kertyvät ja painautuvat kasaan, jolloin muodostuu kovaa ns. jäätikköjäätä, joka sitten hitaasti valuu virran tapaisesti alaspäin. Jäätikön eri osat liikkuvat kuitenkin eri nopeuksilla esimerkiksi mutkissa ja mäen kuperissa kohdissa, jolloin railoiksi kutsuttuja halkeamia syntyy.

Railot ovat usein lumisiltojen peitossa, eikä niiden sijaintia voi kuin arvata jäätikön liikedynamiikan pohjalta. On siis pakko varautua siihen, että koska tahansa voi sukeltaa päänuppia myöten railoon, vaikka käytännössä sinne tipahtaa useimmiten vain jalka. Tämän takia jäätiköllä liikutaan aina köysistössä ja mukana raahataan välineitä, joilla saadaan railoon tippunut kaveri pelastettua.

Erilainen arki

Perusleirin pystyttämisen jälkeen harjoittelimme innokkaasti kolme ensimmäistä päivää muun muassa vinssisysteemien rakentamista lumi- ja jääankkureilla. Hypimme myös pää edellä jyrkkään rinteeseen tavoitteena pysäyttää liuku ennen kun vauhti kiihtyi liian nopeaksi. Kruunasimme lopulta harjoitukset nousemalla Pohjois-Norjan korkeimmalle huipulle, Storsteinsfelletille, 1893 metrin korkeuteen.

Taivaalta tuli vuoroin märkää lunta ja vahvaa auringonpaistetta, eikä kahta jäätikkömaailman perussääntöä voinut olla muistamatta: mikään aurinkorasva ei estä palamista, eivätkä mitkään vedenpitävät vaatteet kastumista. Hyvän aurinkorasvan ja kuivien vaatteiden vaihtokurssi kohosikin sisäisessä pörssissä todella moneen suklaa­patukkaan.

Pitkien jäätiköllä vietettyjen päivien jälkeen leirielämämme koostui lähinnä retkiruokien kehittelystä ja vertailusta. Hyvä sää katalysoi kuitenkin eräänä iltana uuden lajin syntymisen, jota kutsuimme Alppiboulderiksi. Siinä pyritään kiipeämään haasteellisia, melko matalalla olevia kallioita isot vuoristokengät jalassa. Touhussa jäätyneitä sormia pääsimme onneksi myöhemmin lämmittelemään viinillä, jota gourmet-tietoisimmat olivat raahanneet mukaan.

Osallistujien erillisten taustojen kirjo oli valtava; ikähaarukkakin oli melkein parikymmentä vuotta. Jotkut olivat löytäneet kurssille teekkarikytköksien kautta, toiset täysin erilaisia polkuja pitkin, aina Oulusta asti. Loistava yhteishenki muodostui ainutlaatuisten kokemuksien ympärille ja monet kurssilla tavanneet pitävät vieläkin yhteyttä.

Huippuhetki

Kurssi oli jaettu kahteen ryhmään aikaisemman kiipeilykokemuksen perusteella, ja kolmannen päivän jälkeen suuntasimme kiipeilijäryhmän kanssa alas jäätiköltä, kohti teknisesti haasteellisempia huippuja.

Halusimme oppia kiipeämään isoja vuoria, ja ryhdyimme pohtimaan Short Roping -käsitteen kaikkia mahdollisia merkityksiä. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan sulavaa vaihtelua erilaisten varmistustekniikoiden välillä. Tämä on tärkeää, koska nopeuden ja turvallisuuden välisen tasapainon on pitkillä ja vaihtelevilla reiteillä pysyttävä optimaalisena. Idea tuli meille päivänselväksi, kun lähdimme valloittamaan Hammaröjskaftetia, reilun 600 metrin korkuista graniittihammasta.

Olen Katariinan ja Josefin kanssa samassa köysistössä ja lähdemme puolen tunnin lähestymisvaelluksen jälkeen ripeästi kiipeämään. Noin 45 minuutin kiipeilyn jälkeen Josefilta loppuu varmistuslaitteet ja minä pääsen vetovuoroon. Alkukangerteluiden jälkeen pääsen johtamisen makuun ja innostun touhusta kunnolla. Ilmeisesti hieman liikaakin, koska arvioin hetken päästä väärin köyden tarpeen ja joudun rakentamaan nolon purkkaratkaisun, jossa kuluu ylimääräistä aikaa.
Tällainen kiipeily vaatii sulavaa yhteistyötä ja vankkaa luottamusta köysistön jäsenten välillä — hehän laittavat kirjaimellisesti henkensä toistensa käsiin. Köysistön johtajan on myös pystyttävä ennakoimaan tulevia tilanteita, muuten ei päästä liikkumaan isojen vuorten vaatimalla nopeudella.

Noin kolmen tunnin ahertamisen jälkeen pääsemme kuitenkin huipulle ja meidät palkitaan niin onnistumisen riemulla kuin uskomattoman mahtavalla näköalalla. Myhäilen tyytyväisenä: tämä on ehdottomasti yksi elämäni huippuhetkistä.

Niin, siis miksi?

En ole vieläkään täysin varma mitkä kaikki asiat vetävät minua vuorille yhä uudestaan, mutta ainakin koskemattoman luonnon viehätys, arjen erilaisuus, akateeminen kiinnostus jäätiköitä ja ympäristöä kohtaan, sekä mahdollisuus ylittää itsensä niin henkisesti kun fyysisesti ovat tärkeitä syitä. Lisäksi pidän erityisen paljon tunnetun kiipeilijän Winston Churchillin syystä