Voihan V!

Tavoitteita ja itseensä uskomista tarvitaan

Sarjassa väitöskirjan tekijä kertoo anonyymisti kuinka vaikeaa on tarttua suureen ja keskeneräiseen.

Aivan ihanaa! Kuinka hyvältä tuntuukaan palata arkeen. Neljä kuukautta rankkaa reppureissaamista takana ja nyt on taas työ vuorossa. On tuttu ja turvallinen työpiste, aamuisin kuppi höyryävää suomalaista kahvia ja käytävällä tutut naamat. Ei tarvitse pohtia mistä sitä itsensä löytää ensi viikolla, kun päivärutiinit ovat selviä pidemmäksi aikaa kerralla.

Lomalla oli huippuhienoa, ajoittain hengästyttävän vauhdikasta ja maisemat vertaansa vailla. Siitä huolimatta jossain vaiheessa paluu arkeen kävi kiinnostamaan. Miksi ihmeessä tutkija haluaa palata työnsä ääreen?

Jos työpaikka oli tallella, samoin näyttää käyneen työn sisällöllekin. Juuri mitään ei ole ehtinyt tapahtunut alani tutkimuksessa. Tutkimukseni näyttäisi olevan edelleen yhtä ajankohtainen kuin ennenkin. Kokonaisuudessaan kaikki näyttää entiseltä, jotenkin liiankin tutulta. Tulee mieleen, että kävinkö edes missään.

Tällä kertaa tutkija itse kuvittelee muuttuneensa. Kun omaa tutkimusta menee pakoon riittävän pitkälle, muuttuvat yksityiskohdat epäselviksi ja kokonaisuudesta saa paremman kuvan. Jo alkaa tutkimuksen teko taas tuntua houkuttelevalta. Näin varmaan osaksi siksi, että suuret linjat ovat paljon mielekkäämpiä kuin tylsät ja loputtomat yksityiskohdat. Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen: on pakko valittaa vähän suomalaisuudesta.

Maailmalla kysyivät, että minkälaista Suomessa on? No, ainakin syksyllä on pimeää ja ankeaa. Aurinko ei paista juurikaan, on kylmää ja kosteaa. Pahinta kaikessa on silti se, että suomalaisuus tuntuu jotenkin tavattoman nörtiltä. Monessa asiassa pidetään huolta että kuori on kunnossa. Samalla näyttää usein käyvän niin, että sisältö on jotenkin hengetöntä. Olennaiset asiat jäävät käytäntöjen ja organisaatioiden rattaisiin. Suomalaiset ovat perinteisesti olleet aloitteellista ja omia aivoja käyttävää kansaa, mutta huonompaan suuntaan mennään: nykyään ohjeet ja säädökset ovat kunniassaan. Tämän näkee vaikkapa siitä, että yritykset ja vähittäiskauppaketjut ovat monikansallisuudessaan muuttuneet mauttomiksi ja hajuttomiksi.
Ihminen valitsee turhan helposti perusmuotin, johon sitten sopeudutaan niin hyvässä kuin pahassa. Mutta mikä on tämän valinnan hinta? Ihmiset työelämässä pyörivät kehässä, jossa tekemisen meininki jää kokematta, työnteko ei palkitse ja sitten väsyttää.

Ennen lomaa omakin työnteko oli lähes ylivoimaista puurtamista. Asiat olivat hallinnassa, mutta tekeminen ei innostanut. Tulevaisuus näytti synkältä ja nörttimeininki kypsytti urakalla. Nyt on toisin: olo on virkeä ja silmissä siintää lopputulos. Minun tapauksessani lopputulos on väitöskirja kansissa. Vaikka tiukkaa asiaa sisältävät yksityiskohdat ja tekniset asiat ovat vielä jonkin verran hakusessa, vie lopputuloksen tavoittelu eteenpäin. Kyllä ne yksityiskohdat sieltä kolahtavat paikoilleen kun alkaa kaivella lähdemateriaalia ja omia muistiinpanoja.
Tutkija haluaa siis palata työhön viedäkseen keskeneräisen työn päätökseen. Keskeneräinen työ kun on esteenä uusille haasteille. Työhön palaa myös siksi, että uskoo taas itseensä ja haluaa näyttää muille pystyvänsä saattamaan loppuun sen minkä on aikanaan aloittanut. Usko itseensä ja lopputuloksen pitäminen mielessä onkin tärkeää isoissa projekteissa. Nämä ovat asioita, joita suomalaisten olisi syytä taas muistaa. Elämä täyttyy kaiken ajan vievistä pikkuasioista jos ei pidä varaansa.

Ja lopuksi jotain matkalla opittua suomen syksyyn sovellettuna: sateista ei kannata valittaa kun saa yönsä nukkua lämpimässä!