Elämä on vuodenvaihteen jälkeen ollut aika kummallista. Olo on koko ajan sellainen kuin odottaisi jotain tapahtuvan. Ympärillä sitä pörrää ties minkälaista ihmistä ja itsekin sitä edustaa hullun lailla tilaisuudesta toiseen. Loppujen lopuksi mitään ei kuitenkaan jää käteen ja tuntuu kuin kalastaisi tikulla riisiä. Ihmissuhteet jäävät ontoiksi ja sitä huomaa istuvansa perjantai-iltana kotonaan nojatuolissa ja miettivänsä miksei puhelin soi.

Tapasin vajaa viikko sitten työmatkalla itseäni yksitoista vuotta vanhemman miehen. Siirryin tämän tuntemattoman kollegani kanssa kahdenkeskisille ja-jatkoille syrjäiseen juottolaan virallisilta jatkoilta päästyämme. Miehen kihlasormus kiilteli tuopin reunaa vasten, joka kerta kun satunnainen auto ajoi kuppilan ohi.

Tapahtuma oli sikäli poikkeuksellinen, että kyseinen ihminen sai minut hetkeksi konkreettisesti pysähtymään vaikuttavasta humalatilastani huolimatta. Mies tuntui ensihetkestä alkaen tutulta ja samalla jännittävältä, vaikkemme kauan ehtineet puhuakaan. Pilkku tuli ennen kuin olimme onnistuneet löytämään istumapaikat. "Mä huomasin jo menomatkalla, että sä oot Pirkko aika analyyttinen tyyppi."

Eipä siinä, mukava hetki se oli, jonka me muiden juoppojen keskellä kahden kesken tuossa baarissa vietimme. Mies jäi pois taksista suuren tien varrella ja toivotimme toisillemme hyvät yöt kädestä pitäen. Perushelsinkiläinen tiistaiaamu teki rauhallisesti tuloaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen tapahtuma tuntuu etäiseltä ja epätodelliselta. On sääli, etten kännipäissäni laukomistani jutuista muista ensimmäistäkään järkevää ja toisaalta hänen kommenttinsa ovat niin ikään sankan huurun peitossa. Mitäköhän hän nyt ajattelee minusta? Mitä tapahtuu, kun seuraavan kerran kohtaamme töissä? Kävelemmekö toistemme ohi ja hymyilemme vaisusti?

Sepä näissä tuoreissa ihmissuhteissa näyttäisi vitsi olevankin, että ei tosiaan tiedä mihin kuuseen kurottaa ja mihin katajaan kapsahtaa. Sellaisella havainnolla, että nuoret miehet ovat ennalta-arvaamattomia, ei ole koskaan myyty lehtiä.

Kuitenkin se salamyhkäisyys, joka jokaisella korttinsa oikein pelaavalla miehellä on silmissään, on se, joka saa Pirkon kaltaisen elämäntapasinkun jalat tutisemaan. Meitä ei kihlasormuksilla eikä muilla tulevaisuuden suunnitelmilla lämmitetä, vaan pitkän tikun vetää hän, joka lyhyeksi kauniiksi hetkeksi pysäyttää sekä ajan että ajatuksen. Mies, joka ei lupaa eikä esitä ja jonka kanssa huomaa olevan yhdentekevää jatkaako lauseensa loppuun vai jättääkö sen sanomatta, on upeinta seuraa tässä maailmassa. Eikä hänen kanssaan huomisen tarvitse koskaan tullakaan.

Pirkko Perusöljy
[email protected]