Joskus tulee se hetki eteen, jolloin on vain katsottava hävinneensä. Että ponnistelut eivät enää auta, suunnitelmat eivät toimi eivätkä edes unelmien siivet kanna. Että on kohdannut voittajansa eikä pakokeinoa enää ole. Olisi vaihdettava kurssia, ajatuksia ja mielellään myös maisemaa, kohdattava heikkoutensa ja korjattava roskat. Siirrettävä jälki Hänestä niiden muiden joukkoon, albumin sivuille, passiiviseen pitkäaikaismuistiin. Mutta joka kerta - ja tällä kertaa erityisesti - se on niin mahdottoman vaikeaa.

Istun parhaillani mummolassa. Olohuoneen kaappikello tikittää vaimeasti, on hiljaista ja olo on seesteinen. Itäsuomalainen pihamaisema kärvistelee lumimyrskyn kourissa, tuuli puhaltaa ja ravistelee pitkävartisia mäntyjä. Lumi pöllyää ohuen pilvenhattaran lailla ja kello on puoli kaksi.

Sinä olit minulle kuin kaljapurkki kaapissa, kuin voisilmä puurossa, kuin kaikki kaikessa. Annoit merkityksen seikoille, joilla en ennen tiennyt sellaista olevan, loit toivoa ja uskoa, joita itselläsi ei ollut. Sanoit ääneen sen, mistä olin luullut aina vaiettavan, minkä olin otaksunut omakseni ja mihin kenelläkään ei ollut vastausta. Kosketit olematta läsnä, hymyilit sanojesi kautta, suojelit minua siltä, jota minun ei ikinä olisi pitänyt keksiä. Olimme kahden, sinä ja minä ja kiistaton totuus. Kunnes totuuden aika koitti ja jäljelle jäimme vain sinä ja minä.

En tiedä, ketä minun tällaisessa tilanteessa pitäisi syyttää. Niitä lukuisia ihmisiä, jotka eivät nähneet metsää puilta? Sinua, joka kaikessa älykkyydessäsi teit aina toisin kuin olisi voinut ajatella? Itseäni, joka lapsellisuudessani en nähnyt niitä hetkiä, jolloin olisi täytynyt vain olla hiljaa ja malttaa? Tai juosta ja lujaa? Minähän vain kuvittelin tuntevani sinut.

Ja lopuksi sitä aina huomaa, että vaikkei ole helppoa nyt niin ei olisi helppoa sinun olemattomuutesikaan. Sinä opetit minulle enemmän kuin yksikään yksittäinen ihminen eikä siihen aina tarvittu sanoja - ainakaan monia. Sinä painoit jarrua, kun vauhti yltyi liian kovaksi ja teit epätoivosta... no, kahden ihmisen epätoivoa, eksistentialistisen tunteen, joka sattui ja satutti. Ja osoitti, että loppujen lopuksi sitä on elossa, vaikka kuinka alitajuisesti teki mieli harata vastaan. Minä rakastin sinua.

Pirkko Perusöljy
[email protected]