Uutta kehittämään

Sarjassa väitöskirjan tekijä kertoo anonyymisti, kuinka vaikeaa on tarttua suureen ja keskeneräiseen.

Tarjolla olisi ollut viikko laskettelua Alpeilla. Olisi tarvinnut vain sanoa kyllä, ja sponsori olisi hoitanut kaikki käytännön järjestelyt rahoitusta myöten. Tarjous, jollaista ei tule vastaan kovin usein. Viikko Alpeilla olisi ollut piristävä irtiotto työkuvioista sekä Suomen pimeästä talvesta. Pohdinnan jälkeen päätin tällä kertaa sanoa lomailulle kiitos ei. Millä ihmeellä voisin päätökseni perustella?

Motivaation jonkinasteinen puute tulee edelleen vastaani turhan usein ja olen taas pohdiskellut, mikä nykyisessä unelmatyössäni mättää. Useilla työhön liittyvät unelmat sisältävät ajatuksen vaikkapa korkeasta asemasta tai suuresta palkasta. Osalla nimenomaan väitöskirjaa tekevistä tavoitteena on arvostettu tohtorintutkinto, jolla voi pönkittää itsetuntoa tai erottautua edukseen vaikkapa työtä hakiessa. Kaltaiselleni insinöörihenkiselle kehittäjälle nämä eivät itsessään riitä tavoitteiksi.

En varmaan ole kovin väärässä jos väitän, että monella insinöörillä motivoivana tekijänä on halu kehittää jotain konkreettista, uutta ja näkyvää. Onnistuneen työn lopputulos on jotain, mikä on suurempi, nopeampi, kestävämpi tai ainakin hienompi kuin mitä aikaisemmin on ollut tarjolla. Uuden kehittäminen ja siinä onnistuminen tuo työniloa insinööreille.

Samaa voisi soveltaa tutkijaan, sillä hänen on työssään nimenomaan tarkoitus kehittää uutta ja parempaa, eikö vain? Tutkijan tehtävänä on kehittää uusia menetelmiä, ratkaisuja tai järjestelmiä, jotka ovat sitten pohjana uusille huipputuotteille. Ja tutkijaksi pyrkivän opinnäyte on väitöskirja, joka paperilla selvittää uuden ratkaisun perinpohjaisesti. Eikös tässä nyt sitten pitäisi olla hyvät eväät työniloa ajatellen. Tätä uuden kehittämisen iloa olen tavoitellut nykyisellä uravalinnallani. Myös väitöskirjaprojektiin ryhtymistä helpotti ajatus siitä, että saisin kehittää uutta ihan niin paljon kuin pystyisin.

Enkä kyllä kadu valintaani tähän mennessä, mutta kohdallani melkoiseksi ongelmaksi näyttää muodostuneen väitöskirjan varsinaiseen kirjoittamiseen painottuva työn viimeinen vaihe. Tässä kohtaa uuden kehittäminen on jo suurimmaksi osaksi takanapäin. Tosin uutta kyllä luodaan kirjoittaessakin, kun jäsennelty kirjoitustyö osoittaa puutteita kehitystyön aikaisissa suurissa linjoissa. Kirjoittamisen aikana uutta saa kehittää kuitenkin paljon vähemmän.

Kaltaistani insinööriluonteista ihmistä väitöskirjan kirjoittamisessa vaivaa, että työvaiheena se kestää aivan liian pitkään. Sitä haluaisi mennä asioissa jo eteenpäin, mutta ei voi kun pitää kaivella vanhoja asioita. Pitää kasailla tehdystä tutkimustyöstä tieteellisesti eheä kokonaisuus. Perustella käyttämiään tutkimusmenetelmiä, selkiyttää kontribuutiota, jäsentää, valita esitystapoja ja niin edelleen. Tutkijalle kirjoittaminen on tärkeä vaihe kokonaisprosessissa, mutta uusista asioista kiinnostuneelle ihmiselle se on turhauttavaa.

Lisäksi tuntuu välillä, että koko järjestelmä on kiinnostuneempi väitöskirjan kuoresta kuin sen tarjoamasta sisällöstä. Ja tämäkös insinööriluonteista ihmistä harmittaa. Vaikka kuoreen tuijottaminen ottaakin päähän, niin pohjimmiltani uskon tiedeyhteisön vuosisatojen aikana hioneen käytännöt perustellusti kuntoon. Pitämällä kuri menetelmissä voidaan akateemisen tutkimuksen laatu taata.
Mutta mutta, kaikkeen tekniikan kehittämiseen tieteellinen kuri ei sovellu, eikä varsinkaan kaikille uutta tekniikkaa kehittäville ihmisille. Omalla kohdallani alppilomailun väliin jättämisen taustalla oli kova halu päästä takaisin uusien haasteiden pariin.