Tupsukateutta

Meri Laitinen

Kirjoittajalla on samanvärinen haalari kuin kemisteillä, mutta hän tekee lopputyötään amerikkalaisesta unelmasta.

Tutustuttuani lähemmin teekkarikulttuuriin uuden työpaikkani myötä, olen alkanut hieman kadehtia teekkareiden arvoa työmarkkinoilla. Kaiholla olen seurannut myös opiskelijakulttuurin vireyttä: kiltatoiminta kukoistaa ja viina virtaa salakapakoissa. Otaniemessä yhteishenki on voimakas ja ilmapiiri potentti. Tänään stereo-sohva-yhdistelmillä mäkeä laskevat ja kuolleita oravia pakoputkeen tunkevat teekkarit ovat huomisen huippuarkkitehtejä, IT-asiantuntijoita ja toimitusjohtajia.

Teekkarit ovat kuumaa kamaa. Heitä kestitään elinkeinoelämän järjestämissä tilaisuuksissa ja houkutellaan yrityksiin suoraan koulun penkeiltä. Yhteys työelämään on selviö: kesätyöt ja harjoittelut vievät teekkaria hitaasti mutta varmasti kohti oikeita töitä. Lopputyökin tehdään jostain äärimmäisen hyödyllisestä aiheesta, ja se tehdään yrityksen tai tutkimuslaitoksen piikkiin; humanisti tekee sen useimmiten suoraan pöytälaatikkoon. 

Mutta turha on humanistin itkeä valintaansa: loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, mitä oikeasti haluaa tehdä. Jos halu palaa kirjoittaa ja tutkia kulttuurin ilmiöitä, on pakko seurata sisäistä motivaatiotaan — väkisin ei voi vääntää koodia tai piirianalyysiä, vaikka se toisikin myöhemmin mainetta ja mammonaa. Erilaisuus kuitenkin viehättää. Ihailen tekijöitä, koska itse olen pohdiskelija. On huikeaa, että joku pystyy rakentamaan pienistä osasista tallentavan digiboksin, kuten erään ystäväni teekkaripoikakaveri teki.

Siinä missä teekkari tutkii ja kehittää järjestelmiä ja laitteita, on humanistin ensisijainen tutkimuskohde ihmisen ja kulttuurin vuorovaikutus. Humanistin bisnes on ajattelu: kriittinen, analyyttinen, ja uusia näkökulmia avaava. Osaaminen on hyvin abstraktia, minkä takia humanistin on usein vaikea todistaa kykyjään tuloskeskeisessä kilpailuyhteiskunnassa. Ansioluettelossa näyttää varsin pätevältä, jos taitaa esimerkiksi tietoliikenne- tai ohjelmistotekniikkaa, mutta mitä ajattelee työnantaja opiskelijasta, joka on perehtynyt uutisten ja ajankohtaisohjelmien retoriikkaan, pohjoisamerikkalaiseen populaarikulttuuriin tai mediahistoriaan? 

Akateeminen vapaus on hieno asia, mutta toisaalta se on myös taakka. Maisterin paperit ovat tämän päivän työmarkkinoilla tyhjä arpa, ellei ole hankkinut opiskelujen ohella tarpeeksi työkokemusta. Tämä ei ole aina helppoa: esimerkiksi omassa pääaineessani pakollinen työharjoittelu on tullut osaksi syventäviä opintoja vasta tutkinnonuudistuksen myötä. Joskus synkeimmän työllistymisangstin syövereissä toivoisinkin opiskelleeni diplomi-insinööriksi, ekonomiksi tai lääkäriksi, koska tutkintonimike kertoo jo itsessään mitä osaat. Toisaalta on mahtavaa, että voin valmistua ihan miksi itse haluan. Maailma on osterini — täytyy vain valita oikeanlainen haarukka!

Ja sitä paitsi, voiko sitä oikeastaan valittaa, jos opintopisteitä ropisee katsomalla elokuvia ja lukemalla romaaneja?