Innovaatioyliopisto rakennettiin kuudessa tunnissa

Kansanedustajat askartelivat yhdessä opiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa uuden yliopiston mallia.

Kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi hoivaa ekonomiperheen vauvaa

teksti: Sofia Ziessler

Tulevaisuuden tuotekehityslaboratoriossa (Future Lab of Product Development eli FLPD) Mikko Reinikainen (TKK) ja Otso Lindfors (TaiK) ovat kehittäneet uudenlaisen, epälineaarisen mallin tuotesuunnitteluun. Sen peruspilarit ovat yksinkertaiset: kolme ryhmätyöskentelyn tärkeintä sääntöä ovat tärkeysjärjestyksessä hauskuus, jokapäiväinen oppiminen ja "työn tekeminen kuin hullu". Koneenrakennustekniikan laitoksella FLPD:n tiloissa koottiin 22.1. tätä mallia hyödyntäen innovaatioyliopisto kuudessa tunnissa.

Niin kutsuttua PD6-mallia sovellettiin keräämällä paikalle 17-henkinen joukko ihmisiä yhteiskunnan eri sektoreilta. Joukko sisälsi innovaatioyliopistohankkeeseen kuuluvia poliitikkoja: Jyrki Kasvi, Hanna-Leena Hemming, Jukka Mäkelä, Mirja Vehkaperä sekä Tuomo Hänninen; sekä tutkijoita, yrityselämän vaikuttajia ja opiskelijoita. Heidän tuli päivän aikana suunnitella ryhmissä innovaatioyliopisto. Käytännössä osallistujat jaettiin kolmeen ryhmään: insinööriperheeseen, ekonomiperheeseen sekä taiteilijaperheeseen.

Ryhmät hajautuivat ja työskentely aloitettiin konkreettisesti roolien jakamisella. Jokaisessa ryhmässä oli ennalta määrättyjä henkilöhahmoja, jotka jaettiin ryhmän kesken. Henkilöhahmoille keksittiin myös yliopistoon liittyvät historiat, luonteet ja tavoitteet. Tällainen persoonallinen toimintatapa elävöitti selvästi keskustelua, ja suunnittelusta tuli naurusta päätellen ainakin ekonomiroolit saaneelle ryhmälle positiivinen kokemus.

Ryhmät työskentelivät pöytien ääressä, ja heidän eteensä oli tuotu laatikollinen askarteluvälineitä: legoja, muovailuvahaa, sakset, kyniä ynnä muita tarvikkeita. Tehtävänantona oli havainnollistaa ryhmän suunnittelemaa yliopistoa esimerkiksi näyttelemällä, piirtämällä ja rakentamalla. Kolme ryhmää oli lisäksi asetettu keskinäiseen kilpailutilanteeseen: lopuksi kaikki ryhmät saivat esittää oman suunnitelmansa, arvioida toisiaan sekä kuulla raadin — eli TKK:n vararehtori Kalevi Ekmanin, TaiKin vararehtori Merja Salon sekä Mikko Reinikaisen — kommentit ja pisteet.

Toimintatapa itsessään osoittautui erittäin päteväksi, ja päivän aikana nousi mielenkiintoisia ajatuksia siitä, millainen innovaatioyliopiston tulisi olla. Keskeistä oli yksimielisyys siitä, että uuden jättiyliopiston tulisi olla enemmän kuin jäseniensä summa.

"Ekonomiperheen" ideoiman kolmen yliopiston yhteistyön ideaalimalli olisi se, että opiskelijalla olisi heti alussa "dippausvaiheessa" nykyistä laajempi yleiskatsaus kaikkiin yliopistossa opetettaviin tieteisiin niin, että hänen akateeminen identiteettinsä kuitenkin muodostuisi vakaalle ja laajalle pohjalle. Pääaineopintojen kivijalasta puolestaan olisi hyvä ponnistaa maisterivaiheeseen, jossa opiskelija pääsisi tekemään tieteidenvälistä yhteistyötä apunaan oma vankka osaaminen. Olennaista olisi muutos käytännöllisyyteen — opiskelijat oppisivat monitieteellisten projektien avulla, joissa he joutuisivat "die or demo" -tilanteeseen. Heillä olisi jatkuvasti yhteyksiä yritysmaailmaan, jonne solmitut suhteet olisivat kestäviä ja vuorovaikutteisia. Yritysmaailman ihmiset voisivat puolestaan osallistua opiskelijoiden kanssa yliopistossa järjestettäviin projekteihin. Ryhmän yksi slogan kuului "fail more to succeed sooner". Myös opetuksen oli muututtava sellaiseksi, että se peilaisi jatkuvasti yhteiskuntaa.

"Insinööriperheessä" painotettiin opiskelijan lupaa epäonnistua. Tällä hetkellä riskien ottaminen on Suomessa hillittyä, koska virheistä rangaistaan. Näin innovaatiot voivat olla kiven alla, koska villit ideat tuntuvat monesti alussa mahdottomilta ja toteuttamiskelvottomilta, vaikka niissä piilisi valtava potentiaali. Ryhmä ideoi lisäksi lounasbussin, jonka ideana olisi kuljettaa opiskelijat kampukselta toiselle vaikka keskellä yötä niin, että bussimatkoihin käytetty aika tulisi käytettyä tehokkaasti kahvittelemalla, syömällä tai lukemalla luentokalvoja.

Myös "taiteilijaperheellä" oli innovatiivisia visioita: ryhmä kaavaili elinikäistä oppimista, jossa eläke maksettaisiin opintotukena. Ryhmä tähdensi sitä, että innovaatiot syntyvät tieteiden rajapinnoissa. Lisäksi ryhmä halusi, että innovaatioyliopiston opiskelija kokee opintonsa järjestelmällisenä jatkumona eikä sattumanvaraisena lottoamisena, jonka lopputuloksena on ennalta arvaamaton kombinaatio kursseja, eikä asiantuntijuutta millään alalla.

Päivä loppui "ekonomiperheen" voittoon ja Anssi Tuulenmäen (TKK:n BIT-tutkimuskeskus) kalvoihin, jotka paljastivat riemastuttavia seikkoja. Tuulenmäki kritisoi TKK:lla tällä hetkellä vallitsevia ylikliinisiä opiskeluoloja. Opiskelijoiden pitäisi esimerkiksi voida jättää tarvitsemansa välineet pitkiksi ajoiksi työtiloihin, joiden puolestaan pitäisi olla mieluummin ronskiin ideointiin sopivia kuin kallista designia. "Kenellekään ei ole iloa siitä, että TUASin pöydät maksavat tuhansia euroja ja että niitä voi säädellä ylös ja alas. Tärkeämpää olisi, että vaikka kaikki seinät olisivat sellaisia, että niihin voisi piirtää", Tuulenmäki toteaa.

Tuulenmäellä oli epätyypillistä ja iloista sanottavaa myös siitä, millaista mentaliteettia tutkimuksessa ja tuotesuunnittelussa tulisi noudattaa. Hän summasi sen kuudeksi kohdaksi: kyky unelmoida on kilpailuetu, epäonnistumalla opimme ja menestymme nopeammin, luovuus on luopumista, nauru on energiaa, meidän tulee keskittyä varjelemaan ja kasvattamaan ihmisten ainutlaatuisuutta sekä että tiimi on aina elämäsi tilaisuus.

Tuulenmäki uskoo, että innovaatioyliopiston opiskelijoille pitäisi tarjota epäkliininen ja innostava opiskelu- ja työskentely-ympäristö, jossa heillä olisi mahdollisuus toteuttaa se, mihin vaaditaan sisua. Innovaatioiden kannalta opiskelijoille kannattaa jättää pähkinöitä purtavaksi.