Tulipa tehtyä oikea fuksin työ!

Annu Nieminen

Silmiä kirvelevä kevätaurinko ei hyväksy nyrpeää ilmettä. Se tunkeutuu kaamosmieleeni kuin oikein hyvä elokuva, jota menee katsomaan erinomaisen paskamaisena päivänä: vaikka kuinka haluaisi vaalia mielipahaansa ja saada siitä kaiken irti, jokin voima on vahvempi ja ottaa vallan.

Hetken ärsyttää, mikä tuo luulee olevansa viedessään tuskani, johon minulla on oikeus? Sitten luovuttaa autuaasti kuin lapsi, jonka äiti raahaa väkisin sisään pitkän leikkipäivän jälkeen. Tehtäväni on kapinoida vastaan, mutta myönnän: tuntuupa ihanalta, kun joku tekee intervention.

Kevät on Otaniemessä lupaus heräämisestä. Sälekaihtimien suojelemien tietokoneluokkien asukkaat heräävät sosialisoimaan pihoille. Alvarin aukio herää. Fuksien on syytä viimeistään nyt olla hereillä.

Fuksiuden vaaliminen Otaniemessä ärsyttää monia. Fuksit sitä ja fuksit tätä - miksi sitä erikoisasemaa pitäisi korostaa? Ei se, että opiskelee TKK:lla ensimmäistä vuotta tarkoita, että tarvitsisi jotain erityisopastusta elämään!

Eipä tarkoitakaan. Fuksius ei olekaan vammaisasema, vaan etuoikeus. Elämässä on tärkeää, ettei koskaan tunne pakotetta olla valmis. Valmiutta ei tee ylioppilastodistus, armeija, täysi-ikäisyys, eläkkeelle pääsy, tai naimisiinmeno. Fuksius opettaa ihmiselle tärkeää taitoa oikeuttamalla jälleen kerran olemaan keskeneräinen.

Keskeneräisyys korreloi tyhmyyden kanssa joskus riemukkailla tavoilla. Minulle fuksius opetti ihanasti iteratiivista kehitysprosessia (mene, tee, kadu, ota sille, ja mene uudestaan!), ja vapautti minut siitä kahleesta, jonka mukaan olin jo pitkään ollut aikuinen.

Kaikilla on omat kautensa, jolloin käy läpi kasvukipuja ja törmäilee seiniin etsiessään paikkaansa maailmassa. 4-vuotiaana kirjoitin järkyttyneenä manifestin, jossa ilmoitin olevani John Lennonin reinkarnaatio. (Uskoin kaiken, mitä siskoni minulle vakuutti.) 11-vuotiaana päätin, etten kuulu tähän maailmaan ja aioin ainoastaan kommunikoida ulkomaailman kanssa musiikin kautta.

17-vuotiaana tuli ensimmäinen kova loppuun palaminen: päätin, etten enää halua tehdä kaikkea ja olla kaikessa mukana. Huomasin, miten naurettavalta elämäni näytti paperilla. Päätin, että alkaisin etsiä asioita, joissa hyväksyisin itsessäni keskinkertaisuuden ja nauttisin siitä.

Kun sitten päädyin keskinkertaisuuskoulutuksessani kokemus Otaniemeen, luulin olevani fuksiuden yläpuolella. Miten iloinen harhaluulo se olikaan! Fuksius otti minusta täyden otteen. Enkä koskaan halua sen päästävän irti.

Omana fuksivuotenani opin: asuminen kolmessa paikassa samaan aikaan voi saada pään sekaisin, sipsipussissa voi olla lasinsiruja, skarppaus suhdesäädöissä kannattaa sillä kysyntä ja tarjonta harvoin löytävät harmoniaa, mäkihyppytornissa sitsatessa ei saa kurkkia alas, aina ei kannata mennä ihan kaikkialle vain sen takia, että joku pyytää. Ja Pyhällä Teekkarihengellä voi elää. (Fuksiwapun tiimellyksessä unohdin syödä kahteen viikkoon.)

Teekkarikulttuuria vierastavia ärsyttää. Haluan silti sanoa: fuksit, nauttikaa tästä keväästä. Se on hyvää aikaa.