Poikamiesten Kylässä
Annu Nieminen
PORRASKÄYTÄVÄSSÄNI tapahtuu muuttoliikettä. Huonekaluja kulkee ylös
ja alas, rapun seinät kokevat kovia isoja sänkyjä pujoteltaessa läpi
sokkelon, ihmiset puhisevat. Isät ja äidit ovat joutuneet
kantojuhdiksi. He päivittelevät tavaran määrää mutta eivät silti valita
työstä - mitäpä sitä ei tekisi saadakseen vihdoin rauhan kotiinsa.
Fuksit muuttavat Otaniemeen. Jotkut nauttivat jo avoparisuhteesta,
mutta suurin osa tutustuu teekkarikylään soluasumisella. Otaniemen
pahamaineinen mutta kuitenkin lempeä poikamieskylä yllättää aina ja
sisältää myös naisia.
YSTÄVÄNI olivat kauhuissaan, kun fuksivuoden epämääräisten
avoelämäongelmien (ei, kaverillinen avosuhde assarisi kanssa ei aina
ole ratkaisu) jälkeen päädyin TKY:n asuntotätien eteen anelemaan
soluasuntoa. Soluasuntoa, ja vielä teekkarikylästä! Saisin sanoa
hyvästit kaverieni visiiteille, kuulin ilmoituksen. "Mutta olet silti
tervetullut meille. Jos pääset pois sieltä Espoosta."
Otan soluhuoneeni vastaan sikana säkissä - asunnoton ei turhia
nirsoile. Tavaroita sisään kantaessa tapaan uusia kämppiksiäni.
Viereisessä huoneessa asuvat yhdessä vaihto-oppilaat Kato Hongkongista
ja Leonardo Italiasta. He ovat originelleja persoonia aina englannin
aksenttiinsa saakka. Aina en ymmärrä heidän puheestaan mitään, mutta
elän luottaen kämppisrakkauteen ja hyvään tahtoon. Ensimmäisenä iltana
pojat tuovat huoneeseeni lautasellisen korvapuusteja. "We made you
Finnish dinner."
Seuraavana päivänä koulusta tullessani Kato seisoo keittiössämme
päällään ainoastaan toppatakki ja selässään reppu. Hän paistaa
ranskalaisia, eikä näytä olevan menossa mihinkään.
Asuntomme toimii Otaniemen ulkkari-yhteisöjen kohtauspaikkana.
Jatkuvassa ravintolatoiminnassa on myös kiistattomat hyvät puolensa:
saan aina hyvää ruokaa ja Leonardo tiskaa tiskini systemaattisesti
joka-aamuisen damage controlin yhteydessä.
VANHOJEN YSTÄVIENI ennakkoluulot uutta elämäntapaani kohtaan
kaivelevat silti mieltäni. Päätän kutsua heidät kylään. Tarvittaisiin
houkutus: hyvää tarjottavaa ja mahdollisuus paeta keskustaan jatkoille
teekkarimaailman alkaessa ahdistaa liikaa.
Suunnitelmani on aukoton, mutta kaikki ei silti mene ihan putkeen.
Edellisenä iltana niemeen vaeltanut ryhmä juhlaintoisia ekskuilijoita
yöpyi paremman majapaikan puutteessa rappukäytävässäni. Rakkaus oli
ylimmillään ja sen jäljet jäivät näkyviin. Tehtävänsä jo täyttäneet
ehkäisyvälineet reunustavat polkua bussipysäkiltä talolleni ja aina
asuntoni ovelle asti. Yritykseni teroittaa, että tekijät olivat
ulkolaisia - "otaniemeläiset eivät ikinä tekisi mitään näin
aloittelijamaista" - on lähinnä surullinen.
ERÄÄNÄ ILTANA olen viettämässä iltaa ystävieni kanssa ja kipaisen
kotona hakemassa sinne unohtuneen puhelimeni. Kato seisoo ujon
näköisenä keittiössä kamera kädessään ja ilmoittaa, että tämä on hänen
viimeinen iltansa Suomessa. (Ihanaa, loppuun asti yllätyksellistä!) Hän
haluaa minun poseeraavan jääkaappimme edessä ja kaikkiin eri suuntiin
kahden neliömetrin keittiössämme. Kysyn lentääkö hän suoraan
Hongkongiin. Hän vastaa, että hänen vanhempansa asuivat ennen
Pohjois-Saksassa. Toivotan hyvää lentoa - hän heiluttaa vastaukseksi
paistinpannua ja kysyy "This one?"
Soluasuminen on taitolaji, jossa ei ole voittajia. Ota haaste vastaan, tutustu naapuriisi! Et ehkä ymmärrä mitään.
