Liioiteltu lihavuus

Painonhallinta ei ole enää ainoastaan naistenlehtien vakioaihe. Läskien poistamisesta puhutaan kaikkialla - jopa valtakunnan ykköslehden pääsivulla. Tutkija Katariina Kyrölän mukaan lihavuuden esittäminen mediassa on lisääntynyt rajusti.

teksti: Saara Oranen

Suurin pudottaja, Painopartio, Elämä pelissä, Olet mitä syöt. Kuulostaako tutulta? Televisio ja lehdet pursuavat nykyään elämäntapa- ja muuttumisohjeita, joiden viestin voi useimmiten kiteyttää yhteen lauseeseen: laihduta. Katariina Kyrölä tutkii median välittämää kuvaa lihavuudesta väitöskirjassaan, ja hänen ja Hannele Harjun toimittamana on myös ilmestynyt artikkelikokoelma Koolla on väliä! — lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli. "Ulkonäkönormeista puhutaan paljon, mutta suurin osa tehdystä tutkimuksesta on käsitellyt kosmeettista kirurgiaa tai ihanneruumista. Se mitä jää malliruumiin ulkopuolelle loistaa poissaolollaan, vaikka se kiinnostaa ja koskettaa jokaista", Kyrölä sanoo.

Mediassa lihavista välitetty kuva on usein yksiulotteinen ja tyypitelty. Erityisesti televisiossa ja elokuvissa lihavat ovat läpi historian esiintyneet lähinnä koomisissa rooleissa tai laihan vastaparina: kaikki muistavat Ohukaisen ja Paksukaisen. "Etenkin naisille tyypillinen rooli on semmoinen vähän hassu, äänekäs ja ärsyttävä nainen. Miehille on sitten tämä koominen tavis-tyyppi, tyyliin Kellarin kunkku." Naisilla lihavuuteen liittyy lähes automaattisesti provosoiminen ja jonkinlainen räävittömyys. Miehet taas esitetään helpommin taviksina, jotka eivät voi makkaran syönnilleen ja oluen himolleen mitään. Drew Carey show´ssa ylipainoisellakin miehellä voi olla hoikka "trophy-tyttöystävä". Kurko-mainoksen äijät puolestaan ovat sympaattisia ja samaistuttavia.

Kyrölän mukaan miehille sallitaan lihavuus naisia helpommin — niin mediassa kuin tosielämässäkin. Kai miehetkin silti kärsivät ulkonäköpaineista ja ihanneruumiin tavoittelusta? "Kyllä varmasti, nykyisin yhä enemmän. Miehillä lihavuus ei kuitenkaan vaikuta niin vahvasti kuviteltuihin toimintamahdollisuuksiin." Esimerkiksi Martti Ahtisaaren koosta vitsailtiin, mutta lihavuus ei koskaan vaikuttanut hänen poliittiseen tai älylliseen arvoonsa. "Veikkaan, että vastaavassa tilanteessa Tarja Halosesta laskettaisiin julmempaa herjaa." Naisilla ruumis sekä henkiset ja älylliset ominaisuudet niputetaan helpommin yhteen. Brittiläisen hovin Diana ja Sarah esitettiin mediassa aina vastapooleina: Diana oli laiha, ylevä ja eteerinen, Sarah tavis ja maatuskamainen. "Ei Sarahia ikinä esitetty niin henkevänä ja jalona, vaikka yhtä lailla hän teki vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyötä", Kyrölä toteaa.

Kyrölän mukaan lihavuus on esitetty poistettavana ongelmana jo vuosikymmenten ajan. 2000-luvun uusi trendi on kuitenkin tosi tv -ohjelmisto ja skandaalihenkiset dokumentit, joissa lihavuus näyttäytyy ainoastaan negatiivisessa valossa. "Laihdutusohjelmissa lihava on yleensä traaginen, ehkä vähän traumatisoitunut hahmo. Ohjelmassa sitten kaivellaan, että mistä psyykkisistä syistä lihavuus johtuu, yritetään löytää syömisen takana oleva trauma. Aivan kuin ihmiset eivät luonnostaan olisi erikokoisia."

Laihduttamiseen tähtäävissä ohjelmissa tulevat laihduttajat ovat selkeästi suurikokoisia, useimmiten noin 100-kiloisia. Osallistujien ruumiit myös esitetään usein mässäilevään ja hämmästelevään sävyyn. Kyrölä sanoo tämän luovan näkökulman, jonka mukaan kaikki ylipainoiseksi luokitellut ovat vähintäänkin matkalla liikuntakyvyttömyyteen. Totuushan on, että esimerkiksi painoindeksin mukaan lievästi ylipainoinen ei erotu katukuvassa lainkaan. "Dokumentit synnyttävät ääripäihin keskittyvän ja liioitellun kuvan siitä, mitä lihavuus todella on kokemuksena ja eletyssä elämässä." Ihmisten varsinaisiin elämäntapoihin ohjelmat tuskin suuresti vaikuttavat. Kaikkien suomalaisten luulisi tässä vaiheessa tietävän, että liiallinen sokerin ja rasvan syöminen ei ole suositeltavaa. Miksi ohjelmia silti puskee joka tuutista? "Paljonhan niitä perustellaan juuri terveysnäkökulmasta, vaikka valistuksessa ei kerrotakaan mitään uutta." Säännöstely ja ohjeistukset kuitenkin vaikuttavat suuresti siihen, miten ihmiset kokevat oman ruumiinsa ja tapansa. "Syyllisyys, uhka ja pelon ilmapiiri rajoittavat ihmisen elämää nykyään paljon enemmän kuin yksi syöty pizzapala."

Laihduttamisen sijaan mediassa on ruvettu puhumaan painonhallinnasta. Se on jatkuva prosessi, jossa painon ja ruumiin tarkkailusta tulee elämäntapa. Terveysvalistuksen nimissä painonhallinnan myös oletetaan olevan jokaisen kansalaisen perusvelvollisuus, nuoresta iästä asti. Itselleni ovat jääneet mieleen erityisesti kirjoitukset, joissa kovaan ääneen vaaditaan kouluihin rasvatonta maitoa ja ruisleipää. Ovatko lapsetkaan enää turvassa laihdutusmanialta? "Eivät todellakaan, hehän ovat yksiä pääkohteita. Lapset edustavat tulevaisuutta, joka lihavuusuhkailujen näkökulmasta on synkeä", Kyrölä toteaa. Uhkaavissa kirjoituksissa ei kuitenkaan oteta huomioon, että tämä nuoren väen oletetusti "hälyttävä" lihominen on tapahtunut yhtä aikaa lasten paranevan fyysisen terveyden ja väestön eliniänodotuksen kasvun kanssa. "Tulevaisuutta koskevat arvaukset tavallaan tekevät terveistäkin lapsista esisairaita, yhden ainoan ruumiillisen ominaisuuden perusteella. Varsin karua."

Kyrölän mielestä lihavuuden terveyshaittaa liioitellaan. Painonhallintaan kannustamisesta on tullut mantra, joka lähentelee syömishäiriöisten puhetta. "Mediassa lihavuuden ja sairauden välille esitetään suora syy-seuraus-suhde, vaikka lihavuus ei ole sairaus. Eikä hoikkuus kerro mitään ihmisen terveydestä. Pitäisi keskittyä muuhun elämänlaatuun ja onnellisuuteen, ei pelkkään lukemaan vaa´assa." Median lihavuudesta välittämä kuva ei jää vaikuttamatta. Itsekin vakavaa syömishäiriötä sairastanut Kyrölä tajusi tämän kovan kokemuksen kautta. Koolla on väliä -teoksessa hän arvelee edustaneensa kaikkien terveysvalistajien ihannetta sairautensa aikana, vaikka terve hän ei missään nimessä ollut.

Nykyään erilaiset laihdutusohjelmat saavat Kyrölän puhkumaan raivosta — eikä hän ole ainoa. Yhä useampaa kyllästyttää joka puolelta satelevat ohjeet ja normit ihanneruumiista ja täydellisestä elämästä. Muutosta onkin havaittavissa. Esimerkiksi Doven Aidon kauneuden puolesta -kampanjassa malleina on tavallisia, eri-ikäisiä naisia. "Yritystä on selkeästi. Erityisesti mainoksissa näkee yhä enemmän erilaisia vartaloita." Kyrölä toivoo kuitenkin vielä lisää vaihtoehtoja: ohjelmia, joissa ei arvotettaisi ruumiinmuodon perusteella ja ihmisten todellinen monimuotoisuus pääsisi esille realistisessa valossa.
Olisiko aika uudenlaiselle läskikapinalle?

Katariina Kyrölä ja Hannele Harjunen: Koolla on väliä! - lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like 2007)