Yöeläinten bongaajat löysivät viisi teekkaria ja kahdeksan jänistä

Tumma möykky seisoo kaukana ruohokentällä. Askel lähemmäs, toinen, kolmas. Möykky pysyy paikoillaan. Onkohan se sittenkään jänis?

Lisää askeleita. Lähempää voi jo kuvitella erottavansa hahmon kylkien kiihkeän väpättämisen. Askel vielä - ja hahmo havahtuu, kohottaa korvansa ja pinkaisee pakoon.

Taas. Jäniksen erottaa varmasti vasta sitten, kun se lähtee pakenemaan. Ja silloin on jo liian myöhäistä.

Teksti: Janne Luotola

On lauantain ja sunnuntain välinen keskiyö. Otaniemen Ympäristöseuran neljä jäsentä kokoontuu Teekkarikylään lähteäkseen eläinten bongausretkelle. Emil Karlson, Elsa Hulkkonen, Annika Rantala ja Jonas Wahlbeck istuvat opiskelija-asunnossa pöydän ääreen ja hörppäävät kahvia.

Kokoontumisen tarkoituksena on lähteä tutustumaan Otaniemeen yöllä ja pyydystää kameralla sitä elämää, joka päivisin piiloutuu. Nähdä Teekkarikylä silloin, kun teekkarit nukkuvat!

Ennen sitä odottelemme, että yöelämä Otaniemessä sammuu ja luontokappaleet uskaltautuvat piiloistaan valtaamaan tiet ja pihanurmet.

Tavallisesti ympäristöseuralaiset bongaavat lähinnä lintuja. "Niitä sentään näkee", Annika selittää. Kukaan nelikosta ei tunnustaudu eläinmaailman asiantuntijaksi. Ovatko nämä ympäristön ystävät törmänneet eläimiin sitten muualla kuin internetissä?

Elsa asui ennen Hagalundin kartanon vieressä, Kemian osaston takana. Hän kertoo nähneensä ikkunasta muutamia kertoja ketun. Viime kesänä hän äkkäsi kärpän. "Naapuri huusi että katso! Isä taisi saada sen kameraankin."

Emil naureskelee, että siilit kuulee ennen kuin ne näkee. Ne rahisevat ja tuhisevat.

Eläinhavaintojen kertominen käy villiksi: kaverilla kävi kuulemma niin, että orava kiipesi kerrostalon rosoista elementtiseinää, hyppäsi ikkunasta sisään ja syöksyi leipälaatikkoon.

Elsa muistaa nähneensä hevostilalla aitauksen vierellä hirviä. "Ne hakeutuivat hevosten lähelle. Ne saivat seuraa toisistaan."

Surffailemme netissä ja löydämme eläinhavaintoja keskustelupalstoilta. Useampi kertoo nähneensä jäniksiä, oravia, hiiren, ketun tai peuran. Yksi on bongannut opossumin ja toinen oravan juomassa olutta. Joopa joo.

Teekkarien lintubongausuutisryhmässä Matilda kertoo havainneensa mäyrän, joka on ylittänyt tien kirjaston ja Kemian laitoksen liikennevalojen kohdalta. Aika kumma linnuksi.

Kummallisuus ei ole eläinten yksinoikeus. Minä lisään nähneeni yksinäisen kalastajan Ossinlammen lätäköllä. Ei ihme, että tyyppi oli yksin.

Matkaan. Kello näyttää jo kolmea yöllä. Ilma on yllättävän lämmin, 12 astetta. Ilma on kostea, ja välillä tuulee lauhasti. Taivasta peittää punertava pilvipeite.

Katulamput palavat. Täffän ikkunoissa vilkkuvat diskovalot. Kolme frakkipukuista koikkelehtii ulos ostarin suuntaan. Tosiaan, retken tarkoitukseen on tehtävä muutos: nähdä Teekkarikylä silloin, kun teekkarit valvovat!

Alvarin aukiolla valot ympäröivät meidät joka puolelta niin, että tuntuu kuin olisi akvaariossa. Missään ei pääse piiloon väijymään. Eikä tee oikein mieli työntyä pensaikkoon. Kävelemme Otaniemen tielle.
Annika säpsähtää: "Oliks se? Näkiks kukaan?"

Pälyilemme ympärillemme. "Oliks se jänis vai kettu?" Annika osoittaa jonnekin metsän laitaan.

Jänis vai kettu? Jonas ehdottaa, että se oli majava.

Ei kun oikeasti, Annika on tosissaan. "Se juoksi, ei hyppinyt niin kuin jänis."

Emme tiedä, ehkä se oli UFO, unidentified flowing oddity. Jatkamme kulkuamme Hagalundin jyhkeälle puistokujalle. Nyt huomaamme kaikki yhden pitkäkorvaisen pinkomassa pakoon.

Se oli ehkä totta mutta meistä alkaa jo vähän tuntua siltä, että Annikan aistit ovat liian herkistyneet. "Hei, kuulu skriik - ihan kuin joku olisi astunut jyrsijän päälle." Muut eivät kuulleet mitään. Oksistossa rasahtelee ja lepattelee. Milloin oravia, milloin lintuja. Heinäsirkat ainakin sirittävät.

Lähestymme jokea. Sen on lymyttävä aivan puiden takana. Hetkinen, joki Otaniemessä? No ei, puiden kätköistä, maan alta, kohoaa hirviömäinen tuuletin, jonka kohina tuo mieleen joen kohinan.

Emmekö näe muita eläimiä kuin jäniksiä? Kello on jo neljä yöllä. Ainakin olemme puhuneet eläimistä yhtä sun toista.

Pikkutunneilla vastailimme Helsingin Sanomien verkkoliitteen testiin, joka paljastaa vastaajan "sisäisen eläimen".

Annika on testin mukaan karhu. "Ehkä se sopii mulle, kun se tykkää nukkua." Elsa saa tietää olevansa saimaannorppa. "Outo kuvaus, ei sovi muhun. Mutta kun kesät viettää Saimaalla, sen elinympäristö on hauska sattuma."

Emil puolestaan löytää itsestään rotan. "Ehkä mulla on vähän rottamainen maailmankuva - useimmat ongelmat on nakerrettavia." Jonas saa tietää olevansa siili. Jaa, se sopii hänelle kuulemma yhtä hyvin kuin mikä tahansa muukin eläin.

Täällä ulkona tarvittaisiin jotakuta, joka osaisi eläinten kieltä ja pystyisi houkuttelemaan niitä luokseen. Pitäisi olla eläinkuiskaaja!

Kahvikupposen ääressä pikkutunneilla Annika on vuorenvarma, että on olemassa eläinkuiskaajia. "Onhan siinä jotain takana - ei se ole mikään magic connection."

Netistä löytyy selitys eläinkommunikaatiosta. Aika helppo juttu. Pitää vain käyttää telepatiaa.

Äkkäämme ulkona jälleen jäniksen. Se ei ole vielä huomannut meitä. Miten meidän pitäisi lähestyä sitä? Rupeammeko kuiskailemaan tai välittämään ajatuksia?

Animals talk -nettisivujen mukaan eläimet aistivat herkästi ihmisten ajatuksia. Entä jos pupu aistii, että haluaisin paijata sitä? Kanin papanat! Se vain luikkii karkuun.

Kuvateksti:  Jonas Wahlbeck, Annika Rantala ja Elsa Hulkkonen seisovat kartanon tallin edustalla, mutta eivät kuule hevosten ääniä

Kuljemme ostarin ohitse Otarantaa kohti. Laskeudumme hieman liukastellen kalliota alas. No, ihan hyvä, että joissain paikoissa sentään on valoja. Putoilevatkohan kanit alas kallioilta?

Tuuli kohisee hiljaa rantakaislikossa. Annika kaivaa taskustaan lampun ja valaisee sillä vettä. Haloo? Annika sanoo, että kalat pomppivat öisin.

Laiturilla Annika sanoo, että vedestä tuli ääniä kuin joku olisi hypännyt pinnalle. Mitään emme löydä. Käännymme toiseen suuntaan, takaisin Otarannan ruohokentän viereiselle hiekkatielle. Silloin näemme ne - jänikset mussuttavat ruohoa.

Askel kerrallaan lähestyn, naksautan kameralla kuvan, ja toistan sen askel askeleelta, kuva kuvalta. Sitten ne jänistävät.

Jänisten liikkumisessa huomaa erikoista säännönmukaisuutta: ensin ne säntäävät pakoon ja vasta sitten suuntaavat sinne, minne aikovat. Joskus ne ponkaisevat muutaman askeleen eteenpäin ja vaihtavatkin sitten suuntaa melkein päinvastaiseksi.

Niin tämäkin yksilö, tosin hieman viiveellä. Ehdin ruohokentältä takaisin hiekkatielle, kun sama yksilö tepsuttelee samaan paikkaan takaisin mutustelemaan ruohoa.

Mietimme aiemmin, miten eläimistä voisi saada valokuvia. Voisi käyttää houkutuslintua, sellaista linnunpelätintä jolle variksetkin nauravat, tai syöttiä, jota emme söisi nälissämme itse. Mutta hei, vaikka teekkarit valvovat, jopa Ärrä on kiinni.

Pitkäkorvien metsästys saa luvan olla siinä. Kello tulee juuri viisi aamuyöstä. Eläimiä on muitakin. Odotukset ovat korkealla ja metsä vasta edessä. Kun ohitamme rannan asuintalot, Annika huikkaa: "Tossa oli mun toteemieläin - jos Karhu-tölkki lasketaan."

Hiekkatie raivostuttaa. Kengistä kuuluu hirveä rapina, ja valaistus sokaisee täysin. Kuljemme Otaniemen rantaa kohtaamatta mitään.

Puheenkaan ei pitäisi häiritä eläimiä, sillä tuskin puhumme mitään. Kaikkien aistit ovat valppaina. Millainenkohan rahina syntyy esimerkiksi hirvien saappaista?

Maisemat vaihtuvat. Niemenkärjen pohjoispuolella alkaa kuulua lintujen laulu. Ei, ei sitä lauluksi voi sanoa. Kvaak ja rääk. Äänet ovat rauhattomia ja hätääntyneitä. "Ihan kuin ne tappelisivat", Annika sanoo.

Tässä sitä ollaan. Lintubongarit eivät osaa tulkita lintujen kieltä. Emil sanoi aiemmin yöllä, että varislinnut ovat älykkäitä. Niillä on kehittynyt kommunikaatio, eräänlainen sanavarasto. Näiden lintujen ääntelyssä on - jollei älyä - ainakin sävyjä.

Saavumme kohti Maarinrannan lintutornia. Kunpa lintutorni merkitsisi tornia täynnä lintuja! Vaan ei, tornin tasanteelta aukenee vain avara näkymä Laajalahteen. Ei täältä tosin paljoa näy, yö on yhä pimeä. Ankkoja ei erota mutta pirullinen liuta niitä on ja sitäkin kovempi meteli.

"Onneksi tässä ei ole asuintaloja vieressä", Annika heittää.

Yksittäinen, heliumilmapalloa impanneelta murrosikäiseltä kuulostava kaakatus saa Annikan ja Elsan purskahtamaan nauruun.

Kello tulee kuusi yöllä. Tornista ei näe mitään, ja kaikki kyhjöttävät väsyneinä penkillä. Päätämme kääntyä takaisin. Päädymme takaisin Otaniementielle odottamaan bussia.

Odottamatta kaksi jänistä loikkii tien poikki, vuorotellen kuin koettaen, pääseekö toinen yli. Niiden yllättävä varovaisuus saa Elsan mietteliääksi: "Eteneekö evoluutio kaupungissa niin, että jänikset pärjäävät kaupungissa - että ne tajuavat moottorien äänet?" Ja oppivat liikennesäännöt?

Enpä tiedä. Mutta evoluutio voisi kehittää meidän kuuloamme. Että kuulisimme jotain muutakin kuin kenkien rahinan hiekkatiellä.

Niin, ja jos teekkarit voisivat suuressa innovatiivisuudessaan kehittää katuvalot, jotka eivät häikäisisi silmiä vaan auttaisivat näkemään.

Kuinka monta eläintä on jäänyt illan aikana näkemättä? Varmaan monta.