Paluu menneisyyteen

Pääkirjoitus 30.4.2008

Meri Laitinen

Wappu on käsillä, ja se saa mielen iloiseksi. Niin saa myös oman lapsuuden muistelu, ja sitä teemmekin antaumuksella tämän numeron pääjutussa. Kahdeksankymmentäluvulla hiekkalaatikoilla, partioleireillä ja limudiskoissa pyörineet lähestyvät nyt kolmeakymmentä, ja lapsuuden kokemukset alkavat tuntua suorastaan kulttuurihistoriallisesti arvokkailta.

Itseltäni meni monta suomalaislapsia koskettanutta kasari-ilmiötä sivu suun, sillä vietin vuosikymmenen kolme viimeistä vuotta valtameren toisella rannalla. Kahdeksankymmentälukua sielläkin toki elettiin, hieman erilaista vain. Presidenttinä oli entinen näyttelijä Ronald Reagan ja televisiosta katsottiin The Cosby Show´ta, Miami Vicea ja ensimmäisiä The Simpsons -jaksoja. Monikulttuurisuus ja poliittinen korrektius olivat pinnalla: koulussa kerrottiin Martin Luther Kingistä ja käytiin vierailulla intiaanimuseossa. Nousukausi ja kulutusjuhla olivat ajan ilmiöitä sielläkin, mikä näkyi valtavina ostoskeskuskomplekseina ja juppikulttuurin ihannointina muskeliveneineen, kuntosaleineen ja muotivaatteineen. Lapsena huomio tosin kiinnittyi yhteiskunnallisten virtausten sijasta käytännönläheisempiin asioihin; muistikuvat liittyvät pitkälti leluihin, leikkeihin, ruokaan ja kavereihin.

Kuten pääjutustammekin ilmenee, lelut kuuluvat olennaisena osana lapsuuskokemuksiin ja ajan hengen nostalgisointiin. Usein sanotaan, että Yhdysvalloissa kaikki on suurempaa ja hienompaa — tämä piti paikkansa myös leikkikalujen kohdalla. Joskaan ei aina: ensimmäinen muistamani amerikkalaislelu oli Barbieta jäljittelevä transu-rokkari, jolla oli pinkkinä kimaltelevat housut, turkoosi hapsurotsi, ja aivan jumalattoman kokoiset lättäjalat. Leikin kuuliaisesti maskuliinisella "barbiellani", mutta muistan takaraivossani kyteneen epäilyksen siitä, että minua on jotenkin huijattu. Ilo olikin suunnaton, kun pääsin käsiksi aitoihin merkkituotteisiin: oikeisiin, siroihin Barbie-nukkeihin. Muistan omistaneeni muun muassa Havaiji-Barbien, tummaihoisen Ken-nuken ja puhuvan brunette-Barbien. Selästä painamalla sai kuulla sellaisia viisauksia kuin "Let´s have a party!" tai "You´re my best friend!". Minttutoffeelta tuoksuva My Little Pony oli myös aikansa hitti.

Vielä suuremman vaikutuksen teki kuitenkin puhuva nalle, sympaattinen Teddy Ruxpin, jonka selkään ladattiin kuunnelmakasetteja. Nalle liikutteli silmiään ja suutaan tarinan tahtiin, ja audiovisuaalista kokonaisuutta täydensi kuvakirja, josta juonta seurattiin. Settiin kuului myös oranssi toukkahahmo, joka kytkettiin kaapelilla nalleen: suut liikkuivat vuorosanoja mukaillen ja kokonaisuus oli kuusivuotiaan näkökulmasta kertakaikkisen lumoava. Grubby-toukka koki valitettavasti surkean kohtalon, kun valjastin sen pikkuveljeni uljaaksi ratsuksi — runko on vielä tänäkin päivänä kasassa, mutta äänijänteet tuhoutuivat harkitsemattomissa ponileikeissä.

Toinen loputtomasti iloa generoinut tuote oli kirkuvankeltainen Slip ´n Slide: pitkä muovinen matto, jota reunusti puutarhaletkuun kiinnitettävä sprinklerisysteemi. Kesähelteillä amerikkalaisilla takapihoilla otettiin vauhtia ja liu´uttiin viilentäviä mahalaskuja. Parhaan vauhdin sai, jos matto oli asetettu lievään alamäkeen; hetken hurmasta joutui tällöin tosin maksamaan nurmenvihreällä mahanalusella.

Olen vanhempana huomannut, että lapsuuteni on tuttu monista amerikkalaisista elokuvista ja televisiosarjoista: Halloweeninä käytiin trick or treat -kierroksella, kouluun ajettiin keltaisella koulubussilla ja kesäleirillä vannottiin lippuvalaa. Tutuksi tulivat jossain määrin myös megalomaaniset kauppakeskukset, elokuvateatterikompleksit ja McDonaldsit — vaikka roskaruokaa vastustavat vanhempani taisivatkin viedä meidät mäkkäriin kolmen vuoden aikana vain yhden kerran. Kouluunkin saimme usein omat eväät muovisessa lunch boxissa, sillä reilun dollarin maksanut kouluruoka oli usein pizzaa, hampurilaisia, kanankoipia tai maapähkinävoi-hilloleipiä. Jälkkäriksi sai ostaa halutessaan jäätelöä. Kaikki tämä oli luonnollisesti ennenkuulumatonta kanavatkulia, lanttuviipaleita ja näkkileipää popsineista suomalaiskoululaisista, ja muistan kuulleeni monta haikeaa huokausta ulkomaankokemuksista kertoessani.

Kasinotaloutta elävä nousukas-Suomi jäi siis osittain kokematta, mutta Dingo, Eppu Normaali ja Uuno Turhapuro tulivat kyllä tutuiksi kotiin palattuani. Sulauduin vaivattomasti ikäisteni joukkoon, vaikka muistankin ihmetelleeni ensimmäisenä suomalaisena koulupäivänäni, miksi kaikki lapset ovat valkoisia — kansojen sulatusuunissa monikulttuurisuus oli itsestäänselvyys.

Jokaisella meistä on omat, henkilökohtaiset lapsuusmuistonsa, mutta tiettynä aikakautena kasvaneita yhdistävät myös kollektiiviset kokemukset. Pääjuttumme pohtii näitä kokemuksia sukupolvi-käsitteen näkökulmasta ja palaa hetkeksi yhteiseen kasarimenneisyyteemme. Wappu on teekkareille vuoden hektisintä aikaa, mutta jos nousuhumalan ja krapulan syklisessä kiertokulussa siunaantuu jossain vaiheessa suvantohetki, lähde mukaamme aikamatkalle menneisyyteen — aikaan, jolloin Michael Jacksonkin oli vielä musta.