Ikuisen teekkari­tytön haudalla

Annu Nieminen törmäilee seiniin (teekkari)maailmassa ja raportoi siitä tällä palstalla

Naamabisnestä

Tuntematon ihminen ajaa pyörällä ohitseni Otakaarella ja huutaa: "Hei, mikset sä oo Facebookissa!" Huutaja pyyhältää tiehensä ennen kuin ehdin keksiä hänelle henkilöllisyyttä.

Toinen ohikulkija, otaniemeläinen yleisnaama, riuhtaisee minua hihasta kävellessäni päärakennuksen läpi. "Mulla oli asiaa sulle Facebookissa. Millä osoitteella sä oikein oot, en löydä sua?" Asiaa? Luulin olevani saatavilla kun vihdoin opin pitämään puhelintani auki.

Ei, en leiki erilaista nuorta. En yritä olla maailman viimeinen ihminen, joka haluaa palkkansa käteisenä. En julista, että ihmiset liittyvät Facebookiin, koska pelkäävät muuten lakkaavansa olemasta olemassa. En keksi yhtään syytä siihen, miksi Facebook vähitellen tuhoaisi luonnon, demokratian tai isänmaan. En edes ole ymmärtämättä, miksi ihmiset roikkuvat Facebookissa seuraamassa päivityksiä. Miksi ihmeessä en sitten ole siellä?

Tylsä syy: minulla ei ole ollut sellaista vapaahetkeä, jolloin olisi malttanut istua tietokoneen ääressä. (Samasta syystä en ole koskaan myöskään oppinut surffaamaan netissä — trendi, joka kaiketi oli passé jo kuusi vuotta sitten kun opin avaamaan selaimen.)

Parempi syy: hankin ystäviä olemalla liittymättä Facebookiin. Ihmiset ovat huolissaan, etten ole enää olemassa. Nautin saamastani huomiosta. Olen tutustunut uudelleen moniin ihmisiin, joiden nimet olin jo ehtinyt unohtaa. Olen nähnyt uusia naamoja, jotka ilmeisesti kaipaavat kuvaani Internetiin. Ok!

Opin pian, että kaikki ovat kirjanneet naamansa ohikiitävään historiaan. Teen nopeaa gallupia. Yhden koulu- ja työpäivän aikana en löydä ketään muuta, joka ei ole aikuisten kaverikirjassa. Suurin osa vastaa: "Siis mähän olin siellä kauan ennen ku kukaan muu." Melkoinen yhteisö. Cool!

Löydän jopa äitini kollegoja naamoineen kertomassa, kenen kavereita he ovat. Tämähän yhdistää kansaa enemmän kuin Henkilökohtaista-palstat koskaan! Minulle selviää myös, että nykyihmisen olemassaolo todella määritellään jossain määrin virtuaaliosoitekirjan avulla. Näen pitkästä aikaa hyvää ystävääni, ja hän tilittää minulle miessuhteistaan. Kysyn, mihin hävisi viimetalvinen ihana valokuvaaja. "Ei se mihinkään hävinny, on se Facebookissa."

Facebook ei toki ole ainut laatuaan. Monenlaiset virtuaaliyhteisöt ovat syntyneet, saaneet massat mukaansa, kukoistaneet ja unohtuneet. On tosiaan kiehtovaa, miten monenlaisia ihmisiä ne saavat mukaansa — mutta yhtä hypetystä en niistä en siedä kuulla. Nimittäin: demokraattisia nämä mediat eivät ole. Ne saattavat yhdistää erkaantuneita koulukavereita ja verkostoitumisintoisia kyltereitä, mutta demokraattisuus vaatii muutakin.

Äh, hittoon jo paatos. Opin nimittäin, että Facebook on tosi kiva. On naamoja, joita voi tunnistaa. Sitten voi kutsua kaveriksi. Ja voi tökkiä, jutella, äänestää ulkonäöstä ja silitellä.

Voisin mennä liittymään!