POLYTEEKKARI - POLYTEKAREN
 
 

Terveisiä Jorvin sairaalasta

Johanna Mitjonen

HITAASTI KASVAVAT  vatsakivut alkavat lounaan jälkeen. Voimakkaan oksentelun jälkeen makaan voipuneena sängyllä. Xandra, toinen koiristani ryömii pitkin kylkeäni ja läimäisee minua tassulla päin naamaa. Se tekee nukkuvalle siskolleen usein niin, kun haluaa herättää tämän. "En ole kuollut", ilmoitan koiralleni. "Vielä".

Yöllä kuitenkin olen jo niin tuskissani, että päätän lähteä sairaalaan. Siellä nukahdan vihdoin onnellisena saatuani kipupiikin reiteen. "Haluan näitä kotiin", ajattelen.
 
AAMULLA TUNTUU  omituiselta herätä päivystyksestä. Paljon hälinää ympärillä. Vaikka kukaan ei tiedä mikä minua vaivaa, tiedän jo mikä vierustovereillani on hätänä. Naapurin pappa on "liukastunut kenkiinsä" ja naapurin täti on saanut ruhjeensa "kaatumalla." Pappa puhallutetaan ja tädiltä kysytään suoraan lyökö mies häntä. Täti nyyhkyttää kysymyksen jälkeen.

Ihmiset kotiutetaan ympäriltäni. Päivä kuluu, mutta diagnoosia ei kuulu. Iltapäivän kynnyksellä taidokkaat kissansilmät itselleen maalannut kirurgi hymyilee ja sanoo minun pääsevän kotiin. "Selvä se", tuumin ja alan kaksinkerroin tuskasta taipuneena kokoamaan tavaroitani.

VANHEMMAT KOLLEGAT tulevat kuitenkin vielä kolmikkona katsomaan minua. "Leikkaisin, vaikka olisi viatonkin", aprikoi yksi. "Otsan pitäisi kurtistua umpisuolikivuissa", sanoo toinen hyllyttäessään vatsaläskejäni. "Umpisuolipotilaalla ei ole nälkä", kolmas toteaa.

Illansuussa minut päätetään leikata. Vielä ei ole päätetty mitä, mutta vatsa aukaistaan joka tapauksessa. Leikkaus pelottaa minua. Haluan, että minulle selitetään sekä toimenpide että nukutus. En ole ollut kummassakaan koskaan aiemmin. Mieleeni tulevat kauneusleikkausohjelmat, kun leikkaava kirurgini piirtää kuulakärkikynällä viivan vatsaani. "Semmoinen arpi."

Hengittäessäni lisähappea anestesialääkärini kehottaa ajattelemaan "jotain mukavaa". Turvauduin kiireessä hammaslääkärissä käyttämääni mielikuvaan: olen lapsi ja olen heinäpelolla veljeni kanssa ulkoiluttamassa belgialaisia jättikanejamme. Kanit hyppivät verkkaisesti kohti Anttilan viljasiiloa, jonka takana siintää kirkkaan sininen taivas.

RUUSUILLA KORISTELLUT pylväät ovat ensimmäinen asia, jonka tajuan herättyäni. "Tämmöinen paikka on … heräämö?" Kun minua kärrätään huoneeseeni huomaan, että iso osa kivuista - tulehtuneen umpisuolen myötä - on poissa.

Aamulla kuitenkin oksennan taas ja kivut ovat kovat ja kuume korkealla. "Lääkäri selittää sitten, kun tulee", minulle sanotaan. "Se puhkesi", päät sanovat ympärilläni. Joudun toipumaan pitempään, koska nyt vatsakalvoni on tulehtunut. Olen raivoissani. "Ei voitu sitten leikata ajoissa", ajattelen. Pyöriskellessäni tuskissani ja lääkärin kysellessä ammattiani, tuntuu hyvältä sihauttaa hampaiden välistä: "Toimittaja". 

EN OLE HYVÄ toipilas. Olen kärsimätön, turhauduin hitaaseen paranemiseen ja masennun joka kerta, kun kotiinlähtö lykkääntyy laskemattomien arvojen vuoksi. Silmät ummessa luettelen ympärilläni lehtiöt kädessä seisoville läheisilleni kaikki peruttavat menoni: haastattelut, tapaamiset, kokoukset… Tuntuu vaikealta unohtaa tekemättömät työt.

Olen kaksi ja puoli vuorokautta ilman juomaa ja ruokaa. Olen nääntynyt. Tuijotan tippapulloa vihaisena. Makaan ja kuuntelen avonaisesta ikkunasta kantautuvaa Turuntien liikennettä. Kuvittelen itseni ohiajaviin autoihin, elämään ihanaa arkea, matkustamaan huolettomana vaikka Ikeaan.

JOUDUN OLEMAAN lopulta sairaalassa viikon. Tunnen itseni Xandraksi. Koirani näyttää kernaasti söpöä masukkaansa halukkaille. Minäkin näyttelen turvonnutta vatsaani kaikille auliisti. Suihkuun laahustaessani havaitsen itseni alkuihmiseksi: kuljen kumarassa, tukka rastoittuneena.

Päivistä tulee nopeasti tylsistyttäviä. Ruoka ei maistu. Käyn syömisestä samanlaisia keskusteluja vanhempieni kanssa kuin viimeksi viisivuotiaana. Katselen kuumeisena Kauniita ja rohkeita, enkä ymmärrä miksei Ridge saa tehtyä valintaansa Brooken ja Taylorin välillä - ottaisi nyt sen Taylorin.


Yöt ovat kummallisimpia. Unet ovat meluisia, levottomia, olen liikennevälineissä, jotka menevät liian lujaa koko ajan.  Heräilen usein. Tuntuu pahalta kuunnella toisten voihkintaa ja itkua.

Odottelen iltapäiviä, että minua tullaan katsomaan ja että minulle soitellaan. Isä kertoo, joka päivä mihin on vienyt koiriani ulkoilemaan. Kuulen kuinka Xena haukkuu puhelimessa taustalla ja olen onnellinen, että niillä on niin paljon puuhaa, etteivät ne ehdi ikävöidä.

HUONEKAVEREIDEN KESKEN syntyy hyvä henki. Toivotamme tosille hyvät yöt ja juttelemme voinneistamme. Sairaala kasvattaa. Tai ainakin opettaa asioita suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta. Sairaalassa terveillä on kiire ja sairaiden elämä jymähtää hetkeksi paikoilleen. Yhden positiivisen asian opin: huonekaverini vakuuttavat, että synnytys on helpompaa kuin umpisuolen poteminen. Upeaa! Ei enää synnytyspelkoa?

Siirry sivun alkuun

Päivitetty 27.9.2006


tulostusversio
 
 
Polyteekkari —
Suomen paras teekkarilehti
Jämeräntaival 7 A, 02150 Espoo,
puh. (09) 468 3307
[email protected]