Voihan V!

Palvelukseen halutaan seksikäs sankaritutkija

Ensimmäinen haaveammattini taisi olla lakaisinkoneen kuljettaja. Tämä varmaan kuuluu insinöörin normaaliin kehityskaareen. Sittemmin ammattiin liittyvät haaveet ovat moneen kertaan vaihtuneet.

Ei kuitenkaan muistu mieleen, että olisin mitenkään konkreettisesti haaveillut tekniikan alan tutkijan ammatista. Jonkinlaisesta keksijän urasta ehkä, mutta en kyllä mistään kirjapinojen takana pölyttyvästä tohtorista.

Enkä muista, että kukaan ystävistänikään olisi suureen ääneen kertonut haaveistaan olla isona ihan oikea tekniikan tohtori. Mikäköhän siinä on, ettei tämä ylintä teknistä osaamista omaava huippuasiantuntijuus kiinnosta uravalintoja tekeviä nuoria?

Medialla on varmaan näppinsä pelissä tässäkin asiassa. Juuri esikuviensa kautta ihminen hakee omaa paikkaansa maailmassa. Kun Litti raivasi tiensä Euroopan huippukentille, niin nappulaliigan suosio kasvoi huomattavasti. Lukioon menneen nössykän on turha enää haaveilla urheilijan urasta, harjoittelu kun olisi pitänyt aloittaa viimeistään 5-vuotiaana.

Mutta ei syytä huoleen, nörtistäkin voi kasvaa vaikka maailman rikkain mies, kuten esimerkki on osoittanut. Tämän lehden lukijakunnan esikuvat löytyvät varmaankin suurten yritysten nokkahahmoista ja näiden pullottavista optiosalkuista.

Harva lähtee hakemaan menestystä tutkijan uran kautta, vaikka lähihistoriasta löytyy maailmalla menestystä niittäneitä tohtoreita ihan esikuviksi asti. A. I. Virtanen kehitti rehujen säilömistä Nobelin kemianpalkinnon arvoisesti ja nosti Suomea maailman kartalle.

Samoihin aikoihin Vilho Väisälä kehitteli radiosondien perusteita siinä määrin ansiokkaasti, että sen pohjalta rakentunut yritys on työnantaja nykyisin tuhannelle henkilölle maailmanlaajuisesti.

Hieman myöhemmin liikkeellä oli Jaakko Pöyry, joka tohtorikoulutuksen mukanaan tuoman osaamisen pohjalta onnistui rakentamaan yritysryppään, jonka palkkalistoilla on nykyisin useita tuhansia työntekijöitä. Mikään näistä saavutuksista ei varmasti olisi onnistunut ihan pelkältä peruskoulupohjalta, vaan menestys pohjautui pitkälle vietyyn tekniseen osaamiseen.

Tohtorikoulutuksen jälkeen on siis mahdollista menestyä ja saavuttaa maailmanlaajuista mainetta.

Menestysyrityksen perustamista todennäköisempää on, että tutkijan koulutuksen saaneesta tulee vain oman alansa huippuasiantuntija. Siis vain. Ei miljoonia euroja tai nimeä iltapäivälehtien lööpeissä. Asiantuntijan rooli on toimia taustavaikuttajana, pohjustaa teknisiä ratkaisuja joiden hedelmistä muut sitten korjaavat kunnian.

Usein asiantuntijan työpanoksen hienoudet ymmärtää vain saman alan toinen huippututkija. Tästä johtuen asiantuntijan on vaikea pitää itsetuntoa yllä rivitalon grillijuhlissa naapurin pikkumanagerin kehuskellessa uudella työsuhdeautolla ja tuntuvilla bonuksilla. Ei siinä pitkäkään julkaisulista auta jos keskustelukumppanit eivät ymmärrä tieteellisten artikkeleiden otsikoita.

Tilanne korjaantuisi melkoisesti jos osaamisen arvostus nostettaisiin takaisin sille kuuluvalle paikalle. Asiantuntijan pitäisi voida olla niin sanotusti kova jätkä omien saavutuksiensa ansiosta ilman tähtitieteellisiä vuosituloja.

Oman väitöskirjan kirjoittaminenkin olisi paljon mielekkäämpää jos julkisuudessa olisi esillä asiantuntijoita joiden menestystä voisi ihailla. Kukahan olisi valmis ottamaan haasteen vastaan ja ryhtyisi esikuvakseni?