Nurja puoli

Elin, voitin, valloitin

Markus Koljonen

Välillä elämässä täytyy kokeilla siipiään. Nuorelle teekkarille Teekkarikylään muuttaminen voi olla tällainen tilaisuus. Samaan tapaan vaihto-oppilasvuodella on taipumus läväyttää uudenlainen elinympäristö ja elämisen tapa päin näköä. Pienen räpiköinnin jälkeen koettelemukseen usein kasvaa kiinni, siitä tulee osa itseä: tulee selväksi, ettei hetkeäkään vaihtaisi pois.

Sattumien summassa päädyin tänne, planeetan nurjalle puolelle, kokeilemaan niitä siipiä. Paikallisesta koulusta selvittyäni lähdin kiertämään saariparia, ostamaan kokemuksia ja katsomaan, mistä Uudessa-Seelannissa on kyse.

Tähän mennessä olen kiivennyt massiivisen jäätikön ylle ja maastopyöräillyt alas Otagon jylhiä vuoristoja. Olen nähnyt maailman äären Milford Soundissa ja kaskelottien sukeltavan takaisin Tyynen valtameren syvyyksiin. Vielä on edessä pulikointia kiiltomatojen asuttamissa tippukiviluolastoissa ja vaellus Tongariro-luonnonpuiston kraaterijärvien ja kolmen toimivan tulivuoren lomitse.

Useat matkatovereistani ovat tehneet samat asiat ja vielä paljon enemmän: hypänneet benjiä ilmiön synnyinkonnuilla, taivassukeltaneet Mt. Cookin yllä, uineet delfiinien kanssa. Monissa silmissä leimuaa elämisen halun liekki, itsensä voittamisen halun liekki.

Toisinaan tuo liekki tuntuu yltävän epätoivoisuuteen asti: on hetkiä, joina upeimmatkaan asiat eivät ole joillekin riittävän upeita. Mutta silloinkin kamera tallentaa taas uuden muhkealla poseerauksella kuorrutetun todisteen maailmankolkan valloittamisesta. Tehtävien asioiden listasta voi rastittaa seuraavan kohdan ja elämännälkä tyydyttyy hetkellisesti, edes joten kuten.

Ymmärrettävästi he haluavat olla olemassa. On elettävä nyt ja aina enemmän ajan hiekan lipuessa käsistä holtittomasti, kauhistuttavasti.
Ollakseen olemassa on ennen kaikkea voitava todistaa eläneensä, voittaneensa ja valloittaneensa.

Huippuhetket täällä ovat olleet unohtumattomia, käsittämättömiä.
Siltikään minulle Uuden-Seelannin-matkani kaikkein suurin nähtävyys ei ole Uudessa-Seelannissa. Se on Suomessa: rakkaani silmät kotiinpaluun hetkellä. Matkani määränpää on suudelma, jonka odotan tuntuvan kuin ensimmäiseltä. Matkani suurin äärimmäiselämys on kokemus siitä, että koti, johon palaan, on enemmän koti kuin se josta lähdin. Tulin tänne ymmärtämään tämän.