Minä ja mun napa

Annu Nieminen

Suunnittelen tulevaisuuttani. Tiedän ainakin, että haluan oman kivan asunnon. Sellaisen oikean, jonka voin sisustaa kivasti ja jonne tyttökaverini aina tulevat juomaan drinksuja. Tiedän myös, etten halua sinne mitään poikia sotkemaan ja tuomaan rumia äitiensä (tai ex-tyttöystävien!) ostamia huonekaluja.

Järkytyin muutama päivä sitten tajutessani, miten nykyarjestani erilaiseksi, itsenäiseksi ja jopa yksinäiseksi tulevaisuuttani suunnittelen. (Ja ei, en viittaa miehettömällä asunnolla yksinäisyyteen!) Odotukseni yllättivät minut kova-arvoisuudessaan. En taida hallita lainkaan nuoren naisen etikettiä, jonka mukaan minun tulisi suunnitella asuntooni ei vaan tilaa elinkumppanille, vaan myös pinnasängyille. Ainakin sellaisella aikajänteellä, jota suunnittelemaani asuntolainaan sitoutuminen vaatii.

En kuitenkaan kuulu niihinkään, jotka tietoisesti vastustavat avioliittoa. Ei, asiaa hetken ajateltuani tajuan, että jopa haluan perheen ja talon ja lapsia. Ja miksei naimisiinkin. Ongelma on kuitenkin ajatusmaailmojen eriytyneisyys. Voin nähdä perhe-elämän jossain kaukana horisontissa periaatteellisena - mutta en konkreettisina askelina lähitulevaisuudessani.

Voi miten helppoa tähän olisikaan jauhaa modernin yhteiskunnan muutoksien aiheuttamista arvotusdilemmoista nuorissa aikuisissa! Tyydyn kuitenkin toteamaan, että tiedän olevani yksi monista. Avioliittoa ja perhe-elämää, sekä perinteisiä sukupuolirooleja, jokseenkin oletetaan alitajunnassa - mutta toteutetaan hyvin varovaisesti. Eikä se ole lainkaan hullumpaa kehitystä. Hämmentävää vain.

Valitsen muutostekijöiden joukosta yhden elementin, jota haluan osoittaa sormella: individualismin yhä korostuvaa valtaa yhteiskunnassamme. Kaikki tulee optimoida oma valloittava elämä ykkösprioriteettina pitäen: kuka siinä on tarpeeksi tyhmä ottaakseen laskuihin muita ihmisiä tarpeineen? (Ja vielä miehen: ne vasta työläitä ovatkin!)

Individualistiseen kulttuuriin liitetään usein myös itsekkyyttä. Kun kullekin juuri Oma ura, Oma sosiaalinen status ja Oma asunto ovat tärkeimpiä, ei juuri jää sijaa toisille. Itse ikävöin joskus salaa lapsena tuntemaani olotilaa mutkattomasta kollektiivisuudesta. Vaikka länsimaiset lapset imevät hyvin pian äidinmaidon jälkeen itseensä individualistista henkeä, he tekevät usein poikkeuksia linjasta. Pikkulapsen omakuva ei ole vielä tarpeeksi leivottu individualistisen kulttuurin jopa itsekkääseen maailmankuvaan. Lapsi ei ole oman elämänsä napa - vaan äiti on.

Viisivuotiaana olin äitini siskon ja hänen miehensä kanssa lomamatkalla Rukalla. Matka oli jännittävä - olin yksin reissussa ensimmäistä kertaa. Itsenäisyyttäni lisäsi oma taloudellinen toimeentulo: pieni kirkkaanpunainen Hessu-kukkaro, johon äiti oli laittanut 50 markkaa. "Osta sitten joskus Tiinallekin kaakaota." Erään laskupäivän jälkeen menimme drinkeille läheisen hotellin baariin. Kiipesin muutaman minuutin ajan ähkien baarituolille, iskin Hessun pöytään ja huusin: "Mä tarjoan tän kierroksen!"

Hassunhölmöjä lapsuuden temppuja on tietenkin typerää haikailla. En vain voi olla pohtimatta tuota mielenlaatua. Lasten kaltaisten - ei individualistien - on Jumalan valtakunta?