Rohkea rokan syö

Pääkirjoitus 2.4.2008

Sofia Ziessler

Viimeisin joululomani vierähti puoliksi Madventures-jaksojen tuijotteluun ja kaukomaista sekä villistä elämästä haaveiluun. Toisen puolikkaan kulutin pitkäaikaisen haaveeni toteuttamiseen — vaihto-opiskeluhakemuksien täyttelyyn. Viimeiseen asti arvoin, halusinko lekotella Latinalaisessa Amerikassa puolikkaan vai kenties kokonaisen lukuvuoden, ja onnistuin tässä pitkäpiimäisessä prosessissa puuduttamaan kynäkäteni ja takapuoleni lisäksi myös aivojeni päätöksentekolohkon. Viime hetkellä karaisin itseni, ja pidensin vaihtoaikatoiveeni kaksinkertaiseksi. Jos johonkin liemeen itsensä upottaa, niin tekee sen sitten perin pohjin, piru vie.

Moni voisi ihmetellä, miksi kummassa minun pitää raahata ahterini toiselle puolelle maapalloa, etenkin kun muinoin innostukseni pani liikkeelle halu oppia kunnolla espanjaa. Manner-Euroopassakin sijaitsee nimittäin eräs kolkka, jossa kyseistä kieltä puhutaan äidinkielenä ja jopa paljon kauniimmin, kuin kielellisesti ja vähän muutenkin rappioituneessa Argentiinassa. Mitä hyötyä on opetella kieli alueella, jonka murre on ymmärrettävyydeltään suoraan manalasta? Seikkailun tähden.

Vaihto-opiskelu on minulle keino tekeytyä jälleen lapseksi ja kokeilla, onko maailma sittenkään pyöreä. Kysymys on tilanteen pakon sanelemasta herkistymisestä; vaihdossa tukena ei enää olekaan automaattisesti syntyvää, äidinkielistä itseilmaisua eikä omia rakkaita ihmisiä, vaan minun on kasvatettava itseni uudelleen.

Voisi ajatella, että jokainen vähänkään ajatteleva ihminen, joka lähtee yksin kauas, on joko tyhmä tai hullu; jos kotimainen arkielämäkin tuntuu toisinaan kimurantilta ja kohdatut tilanteet käsittämättömältä, on pöljää lähteä yrittämään samoja temppuja kaksin verroin vaikeampaan ympäristöön. Piano-opettajanikin valisti minua ollessani pieni, ettei pidä alkaa survoa keskeneräistä kappaletta tuplatempolla, jos se ei suju hitaastikaan soitettuna.

Tässä yhteydessä kaikista mahdollisista elämän tarkoituksista on syytä mainita pyrkimys viisastumiseen, koska se liittyy asiaan, toisin kuin esimerkiksi lisääntyminen, vaikka sekin epäilemättä on sangen mukavaa. Viisastuminen on onneksi kuitenkin eri juttu kuin pianon soitto, koska sen tavoitteena ei ole saavuttaa iänikuisen toiston kautta virheetöntä suoritusta. Sen sijaan ideana on käydä valppaana läpi monenlaisia tilanteita, joista saa mukavasti kerrytettyä itselleen elämän portfoliota: yrityksen ja erehdyksen kautta harjoittelemme ymmärtämään toisiamme ja kohtaamaan kaltaisiamme. Elämä on kenttä, jolla saamme opetella näkemään tekojemme kytkökset ja hahmottamaan big picturen ääriviivat.

Itsensä tuntemattomalle altistaminen tuottaa portfolioon enemmän oppimateriaalia kuin kotona kököttäminen, ja pakkotilanteessa ihmisen vain on pakko selviytyä — jännittäväksi touhu tulee, jos tuo voittoon pääseminen tapahtuu itselle uudella tavalla, ja jos se kääntyy nautinnolliseksi oivalluksen tunteeksi. Vaikka tavanomainen elämä olisi kuinka onnellista ja virkistävää joka päivä, en usko, että on haitallista siirtyä hetkeksi siitä syrjään ihan vain huomatakseen, että hei, tätä en olisi muuten ehkä ikinä oppinut!

Rohkeutta voi koetella muutenkin kuin lähtemällä vaihtoon perähikiälle. Itselläni hiipii jänis housuihin miettiessäni, miten hiivatissa meinaan selvitä ikävästäni niin monta päivää ja yötä, ja ennen kaikkea miksi ihmeessä ylipäätänsä hakeudun siihen vapaaehtoisesti. Veljeni on sanonut, ettei ulkomaille kannata mennä etsimään itseään ja leikkimään muuttumisleikkejä, vaan hakemaan jotain uutta näkemystä kotoiseen eloon siellä, missä oma sydänkin asustaa. Olenkin melkein jo mennyt kääntämään suunnitelmani takaisin puolen vuoden vaihtoon — eiköhän siinä ajassa ehdi jo aika paljon uutta tajuta.

Rohkeutta ei ole antaa kaikkea vanhaa pois, jos se ei tunnu sillä hetkellä oikealta; sitä nimittäisin ennemminkin pakkomielteen riivaamaksi suunnitelma A:han jumittamiseksi. Mielestäni viisastumista voi harjoitella joka tilanteessa olemalla avoimena todellisuudelle, erottelemalla arjessa tarpeellisen tarpeettomasta ja elämällä valppaana ja myötätuntoisena ihanteidensa mukaan. Sillä tavalla omat teot johtavat päräyttävään lopputulokseen, joka on muillekin riemuksi.

Tässä numerossa voi lukea arkkitehtiopiskelijasta, joka ahkeruudellaan osoittaa silmitöntä rohkeutta ja kestävyyttä elämän pyörteissä. Lehti sisältää myös otteita Nepalista, epäitsekkyyden valtakunnasta. Toivon, että nämä ja kaikki muu rohkaisisivat lukijoita patikoimaan iloisena ja kärsivällisenä omaa tietään kohti tuntematonta. Onnea elämän seikkailuihin!