Painavia pisteitä arkkitehtiosastolla

TKK:n legendojen mukaan arkkitehdit piipertävät suunnitelmiaan vuorokauden ympäri, kun samaan aikaan korkeakoulun muu väki sitsaa ja chillaa onnellisen leppoisasti vailla huolen häivää. Kumpi joutuu tekemään enemmän pisteidensä eteen, arkkitehti vai puunjalostaja?

Teksti: Sofia Ziessler

Mitä kummaa? Pääsiäislomalauantaina verrattain harvalla opiskelijalla on asiaa kampukselle, mutta Mesi Koposen lukuvuodessa ei ole sellaista hetkeä, että hän voisi tyytyväisenä myhäillä vapaapäivän auvoisuutta. Kaksitoistavuotiaasta lähtien alastaan haaveillut, kolmatta vuosikurssia käyvä Mesi elää todeksi arkkitehtiopiskelijan arkea: "Phuksivuotena alkanut opiskelutahti on jatkunut tähän saakka samanlaisena. Silloinkin olimme suunnilleen joka päivä koululla. Tosin ykkösvuonna kaikki piti tehdä käsin, nykyään työt piirretään AutoCADilla tai ArchiCADilla." Mesi on ladannut ohjelmistot kotikoneelleen, joten hänen ei tarvitse joka päivä reissata Otaniemeen.

Luentoja on tällä hetkellä neljänä päivänä viikossa, mutta joka päivä on silti tehtävä hommia: useimmat kurssit sisältävät luentojen lisäksi viikoittain neljä tuntia harjoituksia, mutta itsenäinen työpanos on kurssien läpäisyn kannalta välttämätöntä. "Phuksivuotena saatoin tulla aamulla kouluun ja lähteä kahdelta yöllä." Mesiä ei kuitenkaan työnteko kylmää: "Tähän mennessä olen opiskellut siihen tahtiin, että voisin valmistua viidessä vuodessa. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Todennäköisesti opinnot venyvät kuuteen tai seitsemään vuoteen", Mesi arvioi.

Arkkitehdin opinnot koostuvat suurimmaksi osaksi laajoista luentokursseista, joista kuhunkin kuuluu myös työläs harjoitustyö. "Lisäksi voi olla usein myös tentti, mutta suurin osa opiskelijoista panostaa lähinnä harjoitustöihin." Harjoitustyöprosessi alkaa ideoiden keräämisestä ja suunnittelusta, joka on juuri sitä luovaa työtä, joka erottaa taloja suunnittelevan rakennusinsinöörin arkkitehdista. "Luovan työn ongelma on siinä, että vaikka paiskisi kymmenen tuntia töitä, ei välttämättä saa mitään näkyvää aikaiseksi", Mesi selittää.

Jokaisen harjoitustyön tekemisessä on tietty rutiini: aluksi luonnostellaan eli skissataan, sitten rakennussuunnitelmasta toteutetaan joko käsin tai koneella asemapiirros, julkisivukuvat, leikkaukset, pohjapiirrokset ja perspektiivikuvat, jotka lopulta kootaan planssille, jonka avulla työstä saa helposti yleiskuvan. Kurssin lopulla on vielä kritiikki eli tilaisuus, jossa oma työ esitellään professorille, assistenteille sekä toisille kurssilaisille. "Se on melko henkilökohtainen tilanne, siinä asettaa toisten eteen osan itsestään", Mesi miettii. Ehkä myös siksi arkkitehtiopiskelijat tekevät niin paljon töitä. "Ei sinne mielellään minkään roskan kanssa mene."

Arkkareilla on perinteisesti hyvät keskiarvot. "En tiedä ketään, joka olisi saanut ykkösen kurssista". Mesin mukaan kakkonen on mahdollinen numero, mutta sitä pidetään tosi huonona. Kolmonen on jo yleinen, muttei siihenkään kukaan ole tyytyväinen. Nelonen on yleisin numero, kun taas vitonen onkin sitten jo vaikea saada. "Mulla on nelosta, muutama vitonen ja kolmonenkin on päässyt mukaan. Sanotaanko vaikka, että keskiarvoni on päälle neljän", Mesi paljastaa.

Mesi luettelee pitkän litanian hänen tähän mennessä suorittamiaan työläimpiä kursseja, joista kukin on laajuudeltaan noin kymmenen opintopistettä. Niitä on yhdeksän kappaletta, eikä kukaan osaa arvioida, kuinka pisteet todellisuudessa kohtaavat työpanoksen. Opiskelijat eivät nimittäin ehdi pitämään kirjaa työtunneistaan, joten kurssien pisteytyksen reiluudesta on vaikea mennä sanomaan mitään. Mesi ei tarkalleen tiedä, miten muiden teekkareiden opinnot eroavat hänen omistaan. "Meillä on aina omat kurssit, eikä me oikeastaan tiedetä, mitä muut tekee. Me lillutaan täällä omassa liemessämme."

Mesi valittaa luonnontiedeopetuksen vähäisyydestä kysyessäni, tietääkö arkkitehti, kuinka talo saadaan pysymään pystyssä. Kuulemma arkkitehdeillakin on pakollisia opintoja materiaalitekniikasta ja rakenteista, mutta Mesin mielestä pelkästään niiden varaan rakentuva tieto ei riitä. Suunnittelu, esteettiset seikat ja kiinnostavan tilan luominen ovat hänen mielestään merkittävin hajurako muihin. Lisäksi on tietysti se, että muilla on aikaa muuhun elämään.

Mesi ei ehdi harrastaa niin paljon kuin haluaisi. "Maailmassa on muutakin kuin arkkitehtuuri, mutta koko ajan on sellainen olo, ettei ehdi tehdä tarpeeksi sellaista, mitä haluaisi." Mesi onkin ajatellut lähteä ensi vuonna vaihtoon. "En halua vielä puurata elämääni uraputkeen", hän pohtii. "Haluaisin Berliiniin, siellä on nimittäin mahtava underground-kulttuurielämä." Kulttuurin parissa muutkin arkkitehtiopiskelijat tykkäävät puuhastella. Ruokapöydässä tai bussissa he juttelevat keskenään kuitenkin opinnoistaan, elleivät ole keskenään erityisen hyviä kavereita.

Mesin mukaan vaikeinta koulussa on se, että jokaisen suuren suunnittelukurssin aloittaa tavallaan nollasta. Jostain pitää vain alkaa nyhrätä kerää auki. Lisäksi arkkareilla on ikuinen aikatauluongelma. Kun päällekkäin on monta isoa kurssia, touhu menee siihen, että puolen vuoden työ puserretaan suunnilleen kuukaudessa kuten Mesin kandin työ tänä keväänä. Onneksi opinnot sentään motivoivat. "Ehkä eniten pidän arkkitehtuurissa siitä, miten estetiikka, kulttuuri, humanismi ja luonnontieteet sivuavat toisiaan. Se jaksaa jatkuvasti yllättää."

Anna Fomkin on opiskelijana omien sanojensa mukaan "vähän huithapeli", mutta hänellä on "itsekuria kuitenkin sen verran, että saa tehtyä asiat loppuun saakka". Anna opiskelee TKK:lla kolmatta vuotta puutuotetekniikkaa, koska haluaa kunnon ammatin ja on "liian laiska hakemaan arkkitehtiosastolle". Puuteekkarina hän haluaisi isona katsella taloja toisesta näkökulmasta ja työskennellä pakettitalofirmassa. Ehkä. "Tykkäisin olla suunnittelupuolella, enkä niinkään olla vastuussa mistään teknisistä laitteista", Anna kertoo. Toisaalta Annalle esimerkiksi arkkitehdin hommissa ei olisi luultavasti tarpeeksi jämptiä laskemista. Ihan hyvä, että tyttö opiskelee puulla.

Annan opiskelu on puulaiselle tyypillisesti nopeatahtista mutta rentoa. Hän valmistuu näillä näkymin viidessä vuodessa kolmenkymmenen opintopisteen lukukausivauhdilla. Välivuosi opiskeluista veisi motivaatiota loppurutistuksesta, eikä Anna halua sitä. Sen sijaan olisi hauskaa pitää valmistumisen jälkeen vaikka vuosi omaa lomaa: "En minä vielä töihin haluaisi", Anna kiteyttää. Hän voisi periaatteessa tehdä koska tahansa viikon reissun ulkomaille, sen opiskelut antavat myöten lukuun ottamatta kielikeskuksen läsnäolopakkoja. Itse asiassa ennen opintojensa aloittamista Anna vietti puoli vuotta Tansaniassa, eli suoraan lukiosta tulleen opiskeluähkyä hän ei ole koskaan kokenut. Ehkä siksi hän haluaa ja jaksaakin mielellään opiskella ripeästi loppuun.

Puulla opiskelua luullaan usein kieli poskessa hummailuksi, eikä Anna itse käykään juuri millään luennoilla, mutta töitä pitää silti tehdä. "Sellun ja paperin opiskelijoilla opiskelu kyllä ei missään tapauksessa ole hummailua, niillä taitaa olla myös isompia kursseja, parin viikon labroja ja muuta vastaavaa", Anna valaisee todellisuutta. "Oma opiskeluni on iltapainotteista, ja tykkään mieluummin nukkua pitkään aamuisin. Viikolla käyn baletissa, joogassa tai pilateksessa ja jumpassa oli kiirettä tai ei — ennen tenttiviikkoa kiirettä on yleensä aina."

Mistä sitten muodostuu puulaisen kiire, mikä on vaikeaa? Annalla on paljon kursseja yhtä aikaa, ja niistä tulee yhteensä iso kasa luettavaa ennen tenttejä. "Meillä perusmatikoita ja -fysiikoita lukuun ottamatta kaikki on pieniä, 2-4 opintopisteen kursseja, joihin kuuluvat luennot ja luettava materiaali, harkkatyö sekä tentti. Harkkatyöt on yleensä helppoja, koska ne ovat niin käytännöllisiä: niissä on pakko tajuta, mitä tekee, eikä raportin kirjoittaminen ole vaikeaa. Tentit ovat työläämpiä, koska materiaalia voi olla paljon, eikä kurssin aikana tule luettua. Vikan illan raapaisu ei riitä, pitäisi koko ajan tehdä jotain." Annan mukaan opiskelussa mikään ei ole liian hankalaa, eikä onneksi kukaan ole painostamassakaan. "Porukka puulla suhtautuu opiskeluun rennosti, eikä kilpailua ole", Anna kuvailee, mutta lisää, että oman alan kursseista pitää saada hyviä numeroita, eli ei alle kolmosia. Jos joku saa työnsä hoidettua, kaveria autetaan aina. Oman keskiarvonsa hän paljastaa olevan 2,78. "Ei meillä kyllä vertailla keskiarvoja", Anna täsmentää, vaikka kertoo, että opiskelijoissa on paljon todella fiksua porukkaa.

Käytännössä Annan opiskelu perustuu päivittäisiin yksinäisiin askareisiin, joiden tuntimäärää hän ei ole pannut merkille. "Olen olettanut, että kai sen joku on laskenut, että pisteet ja työtunnit menevät kohdilleen." Annan mukaan opiskelu on sopivan rankkaa, kun koulujutut saa näpyteltyä omalla kotikoneella; rankemmalta se tuntuisi, jos joutuisi istumaan koko ajan koulussa.

"Koulukavereiden kanssa me ei mitenkään erityisemmin jutella koulusta, vaan ihan tavallisista asioista, kuten mitä kukin on tehnyt ja mitä sille kuuluu", Anna kuvailee sosiaalista ympäristöään koulussa. Hänen opiskelukavereistaan suurin osa harrastaa urheilua. "Johtuu varmaan siitä, että monet on poikia." Heillä on myös aikaa mennä ja tulla vapaasti. Annan vapautta rajoittavat lopulta vain raha-asiat ja opintotukiviikot. Töissä ei ehdi käydä kuin korkeintaan kerran viikossa opiskelun ohessa. Kesäisin voi tietysti olla harjoittelemassa tai muuten vain ansaitsemassa itselleen vapautta.

Puulaiset naureskelevat itselleen ja sille, että opiskelupaikka aukeaa heille TKK:n alhaisimmilla pistemäärillä. "Jos et pääse muualle, niin mene edes puulle", vitsaillaan. Annan mielestä selityksenä voi olla se, ettei puuosastoa mainosteta turhan paljoa. "Tänne päätyy ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä he haluavat alkaa tehdä ja mitä puulla edes voi tehdä", Anna miettii. "En minäkään tiedä vielä tulevaisuuden työskentelymahdollisuuksistani, vaikka olen ollutkin täällä jo jonkin aikaa."