Kananlento

Salum Abdul-Rahman

Kirjoitttaja pohtii, milloin oppii kieltäytymään opiskelijatoimintaanliiittyvistä nakeista ja alkaa oikeasti opiskella.

Tuntuu uskomattomalta, kuinka monta tuhatta kiloa metallia, muovia ja lihaa putoaa vauhdilla kohti maanpintaa, mutta ketään ei yllätä, kun metalliputkilo matkustajineen selviää ehjänä kosketuksesta kamaran kanssa. Niistä uskomattomista voimista ja tarkkuudesta huolimatta, joita tämän pienen teknologisen ihmeen aikaansaamiseksi vaaditaan, lentokone kuitenkin on suunniteltu laskeutumaan.

Vaikka matkustamiseen liittyvät metaforat ovat suurimmaksi osin kaluttuja kliseitä tai kaukaa haettuja kehitelmiä, toi silti viimeviikkoinen laskeutuminen Helsinki-Vantaalle mieleen ylioppilaskunnan ja koulun tulevaisuuden. Yliopistoa tai ylioppilaskuntaa voi verrata lentokoneeseen, jonka ei ole koskaan tarkoitus laskeutua. Opiskelijat ja henkilökunta ovat matkustajia ja hallinto toimii koneen henkilökuntana. Koneeseen matkustajat nousevat kesken lennon ja päästyään perille jäävät myös pois ilman että kone koskaan laskeutuu. Oletettavasti myös koneen tankkaus hoidetaan ilmassa.

Mutta nyt on hallitus päättänyt, että koneen on laskeuduttava ja matkustajat siirrettävä toiseen koneeseen. Uuteen, parempaan, isompaan koneeseen, jossa on myös uusia matkustajia ja jonka pitäisi luoda oma polttoaineensa. Lentoon nousu on varmasti helpompaa kuin laskeutuminen, vaikka uuden koneen kokoamiseen on käytettävä vanhan osia. Vanhaan koneeseen ei ole rakennettu laskeutumistelineitä, koska sen luultiin lentävän ikuisesti.

Koneen henkilökunta yrittää nyt kuumeisesti miettiä, miten lentävään lentokoneeseen rakennetaan laskeutumistelineet. Opiskelijana olen vain matkustajana koulun koneessa, mutta edustajiston jäsenenä olen päässyt seuraamaan valmisteluja ja jopa vaikuttamaan, miten ylioppilaskunta on varautunut laskeutumiseen. Selkä seinää vasten on tuhlattava resurssit muutokseen, joka ei ole vielä luvannut mitään konkreettista hyötyä kenellekään.

Kauniita lupauksia rahasta ja vapaudesta tutkia on annettu, sekä puhuttu opiskelijoiden lisääntyvistä sivuainevaihtoehdoista. Todellinen ongelmahan on, että rahan puutteeseen ei voi vaikuttaa mitenkään ilman rahaa. Opetuksen tasoon voi vaikuttaa suoraan pienentämällä ryhmien kokoja tai sitten jatkuvasti motivoimalla opetushenkilökuntaa kehittämään omia pedagogisia prosessejaan, mikä sekin vaatii rahaa. Vain erittäin harvoissa laboratorioissa olen opintojeni aikana saanut sellaisen kuvan, että opiskelijoilta kerättävää palautetta on oikeasti arvostettu.

Tuleva mahalasku ja lentoon lähtö ovat resurssien tuhlausta, mutta sentään huomio on saatu kiinnitettyä pois siitä, että valtio ei oikeasti ole valmis maksamaan yliopistojen kehittämisestä, eikä myöskään meidän opetukseemme panostamista. Yritäpä pärjäillä siinä teekkaritoverini, kun opiskella pitäisi, vaikka tutkijoiden aika menee tutkimusprojektien rahoituksen keräämiseen ja opettaminen hoidetaan siinä välissä kun kerkeää. Opinnot kärsivät, tutkimus kärsii ja lopulta koko Suomen kilpailukyky kärsii.

Tutkintorakenneuudistuksessa uhrattiin resurssien lisäksi akateeminen vapaus, nyt vain resursseja. Yliopistot muutetaan tieteen pyhätöistä uraputkiohjusten laukaisualustoiksi.