Feminististä propagandaa!

Annu Nieminen

Sain sydäntäsärkevän palautteen sitseillä vieressäni istuvalta tuntemattomalta. Tyhjiin laseihin edessään tuijottaen mies kumartui puoleeni: "Siis sulla on se sinkkutytön palsta, niin. Mä vaan haluun sanoo, vitsi, kun on siistii, kun kerrankin nainen, niinku kunnolla heittää sovinistista läppää." Töks. Viimeinen ilkkuen päilyvä tilkka täytti tehtävänsä.

En kuulu niihin suomalaisiin, joille humalainen minä on toinen, todellisuudesta irrallaan elävä hupipersoona. Uskon ihmisten ilmaisuun myös - jopa erityisesti - rohkaistuneena. Arvostan kännipalautetta. Saan sitä melko paljon. Olen myös ärsyttävä palautteen vastaanottaja: en koskaan menetä muistiani.

Harvoin kuitenkaan olen arvostanut kännipalautetta ihan noin paljon. Tuli tunne, kuin olisin vuosikaupalla lapioinut paskaa keosta toiseen ja nyt joku yhdisti kasat taas takaisin valtavaksi ulosteläjäksi kepeällä etusormen neppauksella. (Siinä mielikuvassa olen miniatyyri-ihminen ja sormi sellainen valtava oikean ihmisen sormi.) Sovinistista läppää, hyvä homma!

Kerrassaan hullua tämä sovinismin ja feminismin eksplisiittisesti miltei kuollut, implisiittisesti jopa huutava keskustelu Otaniemessä! Naistenpäivä provosoi minua lisää. Väärinkäsitykset saavat lisää tuulta siipien alle ja melkein-ytimessä-mutta-ei-sittenkään -motiiveja pönkitetään väärin keinoin. Siihen taas nokkelat iloista mitäs-me-sovinistit -yhteenkuuluvuutta kokevat mieskanssaeläjäni osaavat naurahtaa: "Hei niinhän se menee, annetaan naisille tää naistenpäivä sillä miestenpäivä on joka päivä!" Miestenpäivä on joka päivä. Niin hauska letkautus, että sen on pakko olla totta!

Sukupuolieron korostamisen ja vähättelemisen ristituli on yllättävän valloillaan Otaniemessä. Toisaalta kaikki ovat yhtä samaa melko poikamaista sakkia, jossa tytöt juovat kaljaa poikien seassa jalkahieltä haisevissa luolissa - toisaalta missään en ole tuntenut sukupuoleni huutavan korvissani yhtä voimakkaasti. Otaniemessä ei syrjitä naisia - sitä vain tapahtuu. Otaniemessä ei naisilta evätä pääsyä mihinkään - he eivät vain kuulu kaikkialle.

Yritysesittelyssä kysyin yritysjätin partnerilta heidän henkilöstönsä ikä- ja sukupuolijakaumaa. Puhtaasta mielenkiinnosta, ajattelin. Hyökkäyksenä!, hän ajatteli. Vastaus: kyllä meillä johtoportaassakin olisi naisia, mutta yleensä siinä vaiheessa naiset sitten mieluummin priorisoivat tärkeämmän tehtävänsä, lapset kotona ja semmosta. Hmm. Sen verran biologiaa jopa teekkarina osaan, että tiedän, etteivät naiset tee 30 vuotta intensiivistä uraa kansainvälisessä konsulttifirmassa ja sitten kuusikymppisinä - miesten siirryttyä suojatöihin johtoportaaseen - ala perustaa perhettä. Kyllä se vaatii jo jos jonkinmoisia hormonimetkuja. Ilmeeni paljasti huvittuneisuuteni. Mies puolustautui ja hyökkäsi lisää.

Minua jäi vaivaamaan, että mies otti kysymyksen kontolleen kaiketi lähinnä sukupuolensa takia. Taas väärää rohtoa! Epäkohta oli hänen (hiljattain taloon tulleena) vikansa tasan yhtä paljon kuin vaikkapa minun. Miksi tämänhetkinen "tasa-arvokeskustelu" on kuviteltuja ja todellisia hyökkäyksiä, hyökkäävää puolustautumista ja syyllisyyttä? Siinä tasa-arvon toteutumisen suurin este.

Kaikenlainen nais- ja miesvihamielisyys on naiiville mielelleni jopa kyynistävien elämänkokemusten jälkeen käsittämätöntä. Miksi miehet ottavat tasa-arvopuutteet heihin kohdistuvana hyökkäyksenä? Miksi naiset näkevät epäkohdat tasa-arvossa uhrin aseman oikeuttavana - eikä muutoksen tekemisen motiivina? Kulttuurin muokkaama normatiivinen käytös on yhtä lailla muokannut miestä kuin naista. Mietin, olisiko meidän mahdollista nousta näiden kollektiivisten fiktiivisten tuskien yläpuolelle. Ennen sitä emme nimittäin edes anna tasa-arvolle mahdollisuutta.