Työ ja opintotaakka ei nykyisestä kevene

Tuomas Kangasniemi

Lisääntyvät mielenterveysongelmat ovat nousseet viime vuosina yhteiskunnalliseksi kestoteemaksi. Erityinen puhe on ollut työ- ja opintoperäisistä vaivoista. Esimerkiksi yliopisto-opiskelijoilla unioireet, jännittyneisyys ja keskittymisvaikeudet olivat noin 1,5-kertaistuneet vuosien 2000 ja 2004 välillä YTHS:n tutkimuksen mukaan (Kunttu ja Huttunen).

Julkiset reaktiot tähän ovat kuitenkin masentavan mitäänsanomattomia. Poliittinen jargon on esimerkki parhaasta päästä. Budjetin viilailuun keskittyvä kansanedustaja puhuu vain poliitikon näkökulmasta: mielenterveystyön rahoituksesta tai sen puutteesta kaikki on kiinni. Lisäksi puolueet ovat monista tavoitteista puuduttavan yksimielisiä.

Reaktio numero kaksi on joutava yleishumaani päivittely. Sitä harrastavat varsinkin "sosiaalisesti tiedostavat" piirit, kuten vasemmistolehdistö ja jälkikristillisessä vihreydessään rypevä luterilainen kirkko.

Pehmeät arvot -kolumnistien idea sinänsä on hyvä - kovista tulostavoitteista pitäisi joustaa. Realistiset keinot tämän saavuttamiseksi jäävät kuitenkin antamatta, ja tosielämässä teksti palvelee vain kirjoittajansa sisäisen puhdistautumisen tarvetta. On lohdullista sanoa, että "en se ollut minä, joka vaati isoja voittoja ja ylitöitä".

Pehmohumanistien mallissa vuotaa siis ennen kaikkea sokeus syille ja seurauksille. Arvot ja asenteet ovat koventuneet, kuten sanonta kuuluu, mutta optiomiljonäärien sokea ahneus yksinkertaisesti ei selitä koko ilmiötä.

Reaalipolitiikan salongeissa syitä ymmärretään hyvin, mutta siellä ei ole todellista rohkeutta parantaa maailmaa ja sanoa ääneen tyrmäävää tulevaisuutta. Lopulta vain ruinataan rahaa pää pussissa, niin kuin sillä saataisiin ihmissielu kuntoon.

Paras hypoteesini on, että työ- ja opiskelumaailman tappotahtiin vaikuttaa ennen kaikkea kolme syytä: niin sanottu Kiina-ilmiö, tiedon räjähtänyt määrä sekä kaiken taustalla tavallisen kuluttajan kyltymätön huvituksenhalu. Mielenterveysongelmiin kokonaisuutena vaikuttavat lukuisat muutkin seikat, mutta ne täytyy sivuuttaa näin suppeasta kirjoituksesta.

Kiina-ilmiön osuus lienee selvä. Vielä 40 vuotta sitten länsimaailmalla oli taloudellinen hegemonia, mutta nykyisin Aasiassa on yli kaksi miljardia nousevaa kilpailijaa. Samaan aikaan oma väestökehityksemme on laskeva. Vaikka vaurauden kokonaismäärä maailmassa on kasvanut rajusti, lännessä joudutaan tekemään työtä entistä enemmän ja kiireisemmin, jos kotiin halutaan kantaa joka joulu uudet huipputietokoneet.

Tiedon määrä on Kiina-ilmiön vastine opiskelussa, ja se korostuu teknisillä aloilla. Esimerkiksi TKK:lla lukuisat kurssit pysyivät tutkintouudistuksessa entisellään, mutta opintoviikot muutettiin härskisti suoraan pisteiksi. Tätä ei tehty huvin vuoksi, vaan pakosta. Hyödyllisen tuotekehittäjän on opiskeltava koko ajan enemmän, jotta hän pääsisi jossakin vaiheessa uuteen tutkimustietoon käsiksi.

Surullista on, että ensimmäisen faktan voisi pysäyttää vain nukettamalla Kiinan - mitä en suosittele - ja jälkimmäisessä ihmisluonnon rajallisuutta ei voi paeta mihinkään.
Viimeisen syy-yhteyden muuttaminen on periaatteessa vaihtoehto, mutta uskallan ennustaa, että mukavuudenhalumme ei tule vähenemään ennen kuin on pakko. Megapikselit ovat must, ja siksi insinöörin täytyy hikoilla koulussa. Kiinalaisille antautuminen kilpailussa toisi lisäksi omat ongelmansa.

Opiskelu ja työ eivät siis muutu kevyemmiksi, vaikka kuinka haluamme: päinvastoin tästä kaikesta tulee koko ajan vain raskaampaa. Eikä suurin syyllinen ole ahne miljonääri, vaan Meikälän Matti, jonka täytyy viettää täydellistä elämää mahdollisimman pitkään mahdollisimman monen lääkekuurin ja hypermediasovelluksen kera.