Löysin itseni metsästä

Johanna Mitjonen

KANNOT SOJOTTIVAT kyljellään. Maa puski muutamia hentoja koivuja risukasojen välistä. Kasoista roikkui kellastuneita neulasia.
Arvasin, että näky olisi karu. Mutta, sitä että metsä oli kokonaan raiskattu, en tiennyt.

Hakkuut oli suoritettu vauhdilla. Isot koneet metsään, puut poikki ja rivakasti pinoon, niin sen on täytynyt tapahtua, ajattelin. Kuvittelin koneiden valtavan melun. Nyt hakkuuaukealta ei kuulunut mitään ääntä. Ei oksien havinaa, ei lintuja.

LÖYSIN NAAVAISEN oksan maasta ja muistelin näkymää. Korkeat kuuset, jotka peittivät auringon. Lapsuuden satumetsä, jossa oli pehmeää sammalta ja muurahaisten polkuja.

Mietin kuinka pienet eläimet hädissään olivat juosseet melua karkuun koneiden tullessa, jättäen pesäkolonsa. Olin seitsemäntoista ja häpesin välittömästi lapsellista ajatustani.

Bambifikaatio. Muistelin, kuinka olin lukenut jostakin, että sukupolveni ihmiset vapauttavat kettuja, koska ne ovat söpöjä ja pörröisiä. Me olimme nukkuneet Yacky ja Nougat kainalossa päiväunilla. Emme ymmärtäneet, että eläin ei ole pehmolelu, vaan eläin.

ISKIN LAPION  ensimmäisen kerran maahan. Syvälle, jalalla vielä kerran polkaisu lapion juureen ja nosto. Metsäinen maa on raskasta kaivaa, kosteaa ja täynnä pientä juurta. Jo muutaman kuopan jälkeen hiki pisteli selässä.

Miksen ollut tajunnut leikata pitkiä kynsiäni. Nyt ne katkesivat kivuliaasti nyppylähanskojen sisällä.

TIEDOSTAVASSA  teini-iässä ymmärsin, että metsää ei saa vain tuotteistaa kauppatavaraksi. Mutta pitkään metsien suojelusta minulle tulivat mieleen vain Amazonin sademetsät. Vasta, kun naapurin Riikat lähtivät kesken ylioppilaskirjoitusten Lappiin kahlitsemaan itsensä puuhun, havahduin ajattelemaan suomalaisen metsän suojelemista.

Joka viides suomalainen omistaa metsää. Tulevaisuudessa minä perin metsää. Mitä mahdan metsälläni tehdä? Mitä muut metsänomistajat tekevät metsällään tulevaisuudessa?

VÄSYIN NOPEASTI ja päätimme pitää tauon. Laitoimme isän kanssa nuotion pystyyn. Isä paistoi makkaraa, jolle minä nyrpistelin. Kaivoin repusta termospullon ja lohivoileipiä. Siemailimme kahvia ja tuijotimme hentoisia maahan panemiamme taimia. Yritimme kuvitella miltä ne näyttäisivät kasvettuaan. "Kun vaan lähtisi kasvamaan", isä huokaisi.

"Tästäkö läheltä teit silloin nuorena itsekin savottaa?", kysyin isältä. Olin kuullut jutun ennenkin, mutta halusin kuulla sen vielä kerran. Isä oli kertonut kuinka hän 14-vuotiaana ensimmäisen kerran lähti savottaan. Että tukkilaiskämppä oli kylmä ja miehet juroja. Ulkona pakkasta ainakin 35 astetta. Mietin kuinka paljon nuorta poikaa oli jännittänyt, ehkä pelottanutkin.

LISÄSIN PUITA nuotioon ja annoin isän nukkua. Koira kävi pitkälleen isän jalkoihin. Eläkeläisenä se kaipasi mieluummin nuotion lämpöön, kuin tutkimaan uusia jännittäviä hajujälkiä metsään.

Isä heräsi, maiskutteli muutaman kerran suutansa ja näytti siltä, ettei heti ymmärtänyt miksi heräsi metsän laidalta. "Ai, kun selkä jäykistyi kylmällä maalla. Laitetaan tavarat kasaan ja lähdetään", hän tokaisi ja kaatoi ämpärillisen vettä nuotion päälle.

"KUN MÄ PERIN metsää joskus, niin teen siitä semmoista luonnontilametsää", aloitin. Ajatus tuli mieleeni ihan yhtäkkisesti, mutta se tuntui heti loistavalta ja lämmitti mieltä. Laitan kyltin: "Aarniometsä - tervetuloa liito-oravat".

Katsoin vähän haastavasti isää.  "No sehän on ihan hyvä idea", isä sanoi yllätykseksi ja kaivoi takin taskusta auton avaimet.