Kulissit kunnossa

Annu Nieminen

Elämän uudet mittatikut, CV-merkinnät, keräävät huomiota taas näin kevään huumassa. Koko ansioluettelon käsite on saanut melko maagisia merkitystasoja elämän mittaamisessa: aivan kuin kyseisellä paperilla lunastettaisiin tietyn malliset siivet taivaan portilla tai pelastauduttaisiin elämän täpäristä kriiseistä.

Kaikki me elämme tässä suorituskeskeisessä jokseenkin yhteisessä arjessa, mutta joillekin siitä itsensä vapauttaminen - edes silloin tällöin - tuntuu olevan ylivoimaista. He ovatkin varsinaisia ansioluettelon unelmaomistajia: heidän suorituksensa ovat edenneet lineaarisesti kunnianhimoisempaan suuntaan ala-asteelta lähtien, he harrastavat oikeaa moraalia opettavaa joukkueurheilua, heillä on hyvännäköinen ja poliittisesti sopiva kumppani (jonka kanssa elämä on pelkkää seksiä ja yhteisymmärrystä). Jos he olisivat amerikkalainen perhe, heillä ei olisi ainoastaan kaksi lasta, kultainennoutaja ja kolme Volvoa - vaan myös oma hyväntekeväisyysjärjestö, angloamerikkalainen taideterapiaa lapsille pitävä kodinhoitaja sekä kaiken jätteen kukiksi muuttava komposti takapihalla. Heihin kohdistuva kritiikki on aina tietenkin kateutta.

Nämä ihmiset tietävät tosiasian. Tärkeintä on, miltä elämä näyttää. Onnellinen ja suorituksiltaan keskiverto ihminen on tylsä - sen tietävät kaikki tosi-TV:tä katsoneet.

Asia on kuitenkin jäänyt askarruttamaan minua. Eivätkö nämä elämänsä herrat ymmärrä tekevänsä hallaa sosiaaliselle asemalleen? Sillä vaikka joskus muulta vaikuttaakin, emme elä täysin amerikkalaisessa huomiotaloudessa. Tässä suomalaisessa yhteiskunnassa yhä pidetään alakuloisista mutta yritteliäistä altavastaajista enemmän kuin pärjäävistä pyrkyreistä. Elämme eräänlaisessa Ihaiden valtakunnassa.

Katsokaa vaikka koko kansamme yhteisiä kiinnostuksen ja sympatian kohteita! Meillä on liian isoksi kasvanut lapsi Matti, turpaan saanut missi-Hanna ja ärrävikainen presidentti. Kun Mikko Leppilampi valittiin juontamaan Euroviisuja, kuuntelin riemulla YleX-radiokanavalta kansan mielipidettä tapahtuneesta: "Ihan kamala juippi, sellanen ylpee ja levee ja komee!" ja "Sehän on niissä elokuvissakin jo ollut, mitä se nyt tännekin…"

Mikko, olet jo menestyksesi saanut. Olet ollut elokuvassa. Ja olet komea. Älä enää yritä.

Oma aseeni läpi sosiaalisten piirien kiemuroiden on aina ollut reipas ja rehellinen feikkaaminen. Kukaan ei pidä täydellisistä ihmisistä - jonkalainen tietenkin, kuten me kaikki, olen - joten rationaalinen ratkaisuni on esittää tyhmää harmitonta tyttöä. Se on yksinkertaisesti helpompaa. Taistelunsa on ihmisen valittava. Todelliset intohimon ja vaikuttamisen kohteeni ovat joka tapauksessa muualla; näin säästyy energiaa niihin panostamiseen.

Kaiken lisäksi tämä käy varsin helposti: reippaasti kysymään aina kun ei tiedä, heikkouksiaan saa esitellä ja vaikka keksiäkin, vaivautunut sosiaalinen tilanne pelastetaan sanomalla jotain naiivia ja vetämällä huomio siten pois nolatusta. Taito ei todellakaan ole oma keksintöni - se on varsin yleisessä käytössä etenkin tyttöjen keskuudessa. Oikein käytettynä se helpottaa toimeen tulemista käytännön tilanteissa ja säästää aikaa.

Tyhmän blondin rooli ei kuitenkaan ole se helpoin. Monen ilme valahtaa, jos hetkeksi unohtaa roolinsa ja innostuu kohkaamaan aatteistaan. (Toinen paheeni.) Roolissa on pysyttävä! Sillä vielä pahempaa, kuin onnelliselta tavikselta vaikuttaminen, on jakautunut persoonallisuus: ei todellakaan mitään CV-kamaa.

Tämän tekstin rivien välistä luettavissa olevan ylimielisyyden tarkoitus on karkottaa vielä suututtamatta jääneet hermafrodiitti-ei-floristit.