Voiko opiskelun ja kilpaurheilun yhdistää?

Penkkiurheilija tietää, että huippu-urheilijat ovat usein noin parikymppisiä nuoria. Tartanilla pomppivalla omanikäiselläsi atleetilla voikin olla second life, jota opiskeluksikin kutsutaan.

teksti: Sofia Ziessler

kuvat: Elmo Allèn

Saara Pekkarinen, 22, on kestävyysjuoksija ja kolmannen vuosikurssin materiaalitekniikan opiskelija. Viime viikolla Saara juoksi 80 km ja hiihti lisäksi kolmena päivänä. "Välipäiviä ei tarvitse välttämättä olla ollenkaan", hymyileväinen Saara kertoo. Monelle vastaavalla tarmolla rehkivälle urheilijalle tällainen tahti kostautuu vammoina, jotka voivat olla hyvinkin ilkeää sorttia. "Ei minulla ole ollut koskaan oikein mitään, paitsi toissa talvena luupiikki jalassa. Silloin saatoin kuitenkin onneksi hiihtää, kun ei voinut paljon muuta tehdä. Olisihan sitä ehkä voinut levätä silloin enemmän", Saara miettii.

Saara rakastaa aamulenkkejä. "Sellainen puolen tunnin lenkki aloittaa päivän loistavasti, ja kun tulee takaisin, on ihanaa laittaa puuro ja kahvi tulemaan." Aamulenkkien ideaan kuuluu, että illalla on syönyt kunnolla, muuten alkaa heikottaa. Pakettiin kuuluu myös tajuton reippaus. Suomen talvi koettelee urheilunhaluisen jaloja luonteenpiirteitä loskakeleillään ja kaamoksellaan, eikä Saaralla ole edes Gore-Tex-lenkkareita. "Joskus ei ehkä huvittaisi niin kovasti lähteä ulos lenkille, mutta aina se lopulta palkitsee", Saara toteaa. "Kunto nousee, pysyy terveenä ja jaksaa käydä koulua. Lenkkeily on omaa aikaa ja jälkeenpäin on sellaisessa flow-tilassa", hän perustelee. Huonoista puolista ei taida olla syytä puhua.

Saaran matkat ovat 800 m (2:11:86), 1500 m (4:24:40), 3000 m (9:55) ja 5000 m (18:04). Tällaisella juoksukunnolla Saara on saavuttanut 22-vuotiaiden sarjassa 5000 metrillä kultaa, 1500 metrillä hopeaa, Kalevan Kisoissa 1500 metrillä pronssia, ja lisäksi Saara on päässyt osallistumaan maastojuoksun EM-kisoihin Espanjassa. Urheilu nielaisee aimo palan opiskeluaikaa. "Minulle olisi ollut hankalaa saada ne 60 opintopistettä vuodessa, jotka kai olisi pitänyt", Saara kertoo. Kesäisin Saaran ongelmaksi ovat muodostuneet kesätyöt: "Ei kukaan halua ottaa töihin vähäksi aikaa, eikä minulla ole kokokesäisiin hommiin mahdollisuutta."

Saara tunnustaa, ettei koe opiskelevansa haavepaikassaan. "Lääkis on aina vähän mielessä. Ja olen minä muutenkin enempi humanisti." Saara meinaa tehdä kandin ensi vuonna: nyt hänelle on kertynyt 130-140 opintopistettä. "Sitten pitää katsoa uudestaan, mitä alkaa tehdä. Meidän pääaineista minua ei kiinnosta oikein mikään." Saaralle tulee huono omatunto TKK:n parjaamisesta, ja hän alkaa silotella sanojaan: "On tämä tosi hyvä paikka opiskelijalle, hyvät palvelut ja ruoka." TKK:lle Saara päätyi omien sanojensa mukaan puulaisen isoveljensä suostuttelemana. "Ihan ajattelematta minä tänne tulin." Kun pääsykokeisiin ei pidä lukea, kynnys oli Saaralle pieni. Kunnon koulutus pitää olla, sen on Saara kotoaan oppinut.

Phuksivuotenaan Saara oli enemmänkin mukana opiskelijaelämässä, ja liikuntatoimikunnassa hän oli toisena opiskeluvuotenaan. Juhlimisesta Saara tuumaa hyväntuulisesti, että "on ne bileet jo aika nähty". Hän jatkaa vielä opiskelun sosiaalisesta puolesta: "Täällä juoksee ihan kaikki — lenkkikaveria ei ole vaikea saada etenkään miehistä." ­TKK:­lla on hyvä olla juoksija.

"Totta kai epäröinnin hetkiä on ollut, mutta se, mikä urheilijan pitää mukana, on halu asettaa itselleen haasteita."

Korkeushyppääjä Oskari Frösén, 32, on kuusinkertainen suomenmestari hallikisoissa, kuusinkertainen Kalevan Kisojen kultamitalisti, finalisti kaksissa EM-kilpailuissa ja yksissä MM-kilpailuissa sekä 19-vuotiaiden Euroopan mestari vuodelta 1995. Oskari opiskelee puulla TKK:lla ja on osallistumassa Pekingin olympialaisiin.

Millä sijalla opiskelu on huippu-urheilijan prioriteettilistalla? "Kyllä urheilun on pakko olla ykkösenä, jos haluaa pärjätä", Oskari toteaa leppoisasti. Tämä lieneekin itsestään selvää, sillä huippu-urheilussa ei ole lahjattomia ja kaikki joutuvat treenaamaan.

Oskari tuli TKK:lle syksyllä 2006, kun opinnot Oulun yliopiston teknillisessä tiedekunnassa alkoivat olla liian jäissä. "Urheilijan ei ole mitenkään kätevää asua Oulussa, koska kotimaan kilpailut keskittyvät paljon pääkaupunkiseudulle", Oskari kertoo. Helsingissä on toinenkin etu, nimittäin Helsinki-Vantaan lentokenttä: harvempi lento menee suoraan Oulusta maailmalle. Viime vuonna kisat vetivät miehen Suomen lisäksi Ruotsiin, Hollantiin, Serbiaan, Japaniin, Italiaan ja Tšekkiin.

On kumma, että Oskari on ylipäänsä ennättänyt haastateltavaksi. Edellisellä viikolla se tuskin olisi ollut mahdollista: "Juuri nyt on hallikausi päällä, eli minulla on kiireisintä, mitä koko vuoden aikana vain voi olla. Maanantaista tiistaihin olin Göteborgissa kisaamassa, sitten käväisin kotona ja viikonlopun olin Italiassa." Tällä tavalla Oskari myös tienaa rahaa "pienen elannon verran". Paremmin sitä poikisi tosin olympialaisista, jotka voivat johtaa mainossopimuksiin ja starttirahoihin.

Kiinnostavatko tavalliset teekkarijutut huippu-urheilijaa? Opiskelijaelämää Oskari on saanut maistaa Oulussa, mutta Otaniemessä se on jäänyt vähemmälle. "Sanotaan niin, että minulla voisi olla nyt enemmän opintopisteitä, jos olisin valinnut Oulussa jotain toisin", Oskari vihjailee. Opiskelijaelämässä on hänen mukaansa hyvää se, että "saa tutustua ihan erilailla ihmisiin". Lisäksi se on hyvää vastapainoa kaikelle muulle. Vastapainosta hän puhuu myös kuvaillessaan, miksi urheilu on niin hienoa. Toisaalta Oskarin tasoisen urheilijan motivaatiota ei enää selitetä pelkällä vastapainon tarpeella, kysymys on myös jostain muusta. "Totta kai epäröinnin hetkiä on ollut, mutta se, mikä urheilijan pitää mukana, on halu asettaa itselleen haasteita ja katsoa, mihin omat rahkeet riittää." Aina voi parantaa — urheilijan mieli on kyltymätön.

Oskari kertoo opiskelevansa täysin oikeaa alaa. "Esimerkiksi lääkis tai valtsikka eivät olisi tuntuneet yhtään omalta jutulta. Teknilliset alat sen sijaan ovat aina kiinnostaneet ja matemaattiset aineet ovat tuntuneet kaikista mielekkäimmiltä." Oikeita alan töitä Oskari on myös ehtinyt tehdä.

Yleisurheilu on Oskarin mielestä mahtavan simppeliä: siinä mitataan vain metrejä ja sekunteja. Kuka tahansa voi mennä kentälle kokeilemaan, miten kroppa kestää. Oskarilla se on kestänyt korkeushyppyä 15-vuotiaasta lähtien. Tällä hetkellä miehen halliennätys on 231 cm ja ulkona sentin vähemmän. Saa nähdä, mihin kroppa taipuu Pekingissä.

Kymmenen vuotta opiskeltuaan Oskarilla on opintorekisterissä noin 200 pistettä, jotka normiahkera tavisopiskelija kerää itselleen reilussa kolmessa vuodessa. Mukavan ja rauhallisen oloinen mies ei kuitenkaan ole mikään putkitutkintobroileri, vaan hän on suunnannut suunnattoman sisunsa urheiluun — viivästyneet opinnot hänelle suotakoon. Sitä paitsi Oskarin vasemmassa nimettömässä kimaltaa kihlasormus, mikä osoittaa sen, että mies on voittanut kultaa muuallakin kuin yleisurheilun arvokisoissa.

"Voimistelu on estetiikkaa. Se on kuin kauneus täyttäisi sinut kokonaan."

Sofia Inkeroinen, 23, on neljännen vuosikurssin kalliorakentamisen opiskelija ja intohimoinen voimistelija. Sofia on omistanut sydämensä sataprosenttisesti voimistelulle: lukuun ottamatta opiskelua ja työskentelyään Pöyryllä, hän kertoo ammentavansa kaiken voimistelusta. "Voimistelu on estetiikkaa. Se on kuin kauneus täyttäisi sinut kokonaan", Sofia kuvailee. Pietarissa syntynyt Sofia aloitti voimistelun kuuden vanhana Venäjällä, ja harrastus jatkui perheen muutettua Turkuun hänen ollessaan 8-vuotias. "Arvostan edelleen kovasti sitä, kuinka vaativia ja edistyneitä lajissa ollaan Venäjällä", Sofia miettii. Hänelle tuli Suomessa aluksi motivaatiovaje, kun täkäläinen voimistelumeininki tuntui lattealta itänaapuriin verrattuna. "Minua on usein harmittanut se, että Suomeen muutettuani meni pari kriittistä vuotta vähän hukkaan. Jos olisin treenannut ne yhtä ahkerasti kuin muuten, olisin voinut yltää aivan huipputasolle", Sofia arvelee. Menestystä on silti ollut: tärkeimmäksi saavutuksekseen Sofia mainitsee SM B -tason hopean vuodelta 2002.

Teini-ikäisenä Sofia panosti täysillä rytmiseen voimisteluun. "Syyllistin itseäni siitä, etten ollut aikoinaan harjoitellut tarpeeksi", Sofia muistelee. Harjoitukset olivat viidesti tai kuudesti viikossa, 2­­-3 tuntia kerrallaan. "Isä hieroi jalkoja treenien jälkeen", Sofia kertoo huoltojoukoistaan. 16-vuotiaaksi saakka Sofia oli rytmisessä voimistelussa ja vaihtoi sitten joukkuevoimisteluun, jossa hän jatkoi vielä pari vuotta balettitanssin lisäksi. Sitten hän lopetti kilpailemisen.

Sofia tulee perheestä, jossa akateemisuutta arvostetaan todella paljon. Hän on käynyt latinapainotteisen Turun Klassikon lukion, joka omalta osaltaan opetti hänet ihailemaan jaloja oppilaitoksia. Sofia vaikuttaa tarmokkaalta ja huolelliselta persoonalta kaikessa, mihin hän ryhtyy. "Voimistelu on minulle tosi tärkeää. Voin elää sitä samaan aikaan, kun hankin itselleni akateemisen koulutuksen", hän kertoo. TKK ei siis sodi hänen voimisteluintoansa vastaan, vaan sopii hyvin kuvioon. Hän kertoo pitävänsä opiskelusta ja alansa töistä Pöyryllä. Sofia kertoo innoissaan haaveilevansa diplomityön tekemisestä Pöyrylle sekä monista jännittävistä kansainvälisistä projekteista, joissa voisi hyödyntää kielitaitoa ja jo hankittua asiantuntemusta. Kieliä hänellä on melkoinen arsenaali: suomi, ruotsi, venäjä, englanti, latina sekä TKK:lla aloitettu kiina.

"En ole perusteekkari", Sofia miettii suhteutumistaan opiskelijayhteisöön. Hänellä on kyllä ystäviä TKK:lla, mutta esimerkiksi kiltatoiminnassa hän ei ole pahemmin ollut mukana; sen sijaan Sofia on tykännyt olla Teekkaritytöissä. Yhden asian hän tietää varmasti — sen, ettei hänestä tule ikiteekkaria.

Sofialle urheilun maailma on mielettömän rikas ja antoisa. "Se on rajaton: jos pääset urheiluun sisään, se on sama, kuin saisit leveyden, korkeuden, syvyyden ja ajan lisäksi viidennen ulottuvuuden", Sofia analysoi. "Tärkeintä elämässä on, että on intohimoa. Ihminen, jolla on sitä, on menestyvä."

Sofia on nykyään itse voimistelussa valmentajan ja tuomarin roolissa. Päätös roolivaihdoksesta tuntuu tulleen oikealla hetkellä. Kaikella on aikansa. "Olen saanut olla osana urheilua, olen juurtunut siihen. Nyt saan elää sillä, mitä osaan", hän toteaa onnellisena. Sofia onkin poikkeuksellisen onnellinen tilanteeseensa: kun puheeksi tulevat mahdolliset vaihto-oppilashalut, hän kertoo, ettei nyt missään nimessä haluaisi heittää kaikkea hyvää täällä pois ja aloittaa tyhjän päällä tuntemattomassa. Ulkomaille ehtii töiden kanssa takuulla vielä myöhemminkin. Sofia osaa tarttua hetkeen ja arvostaa sitä, mitä hänellä on.