Mistä on pienet sitsit tehty?

Jorma Kantolanperä, kuva Sampsa Ruutu

Lähes kaikki TKK:lla opiskelevat osallistuvat jossain vaiheessa opintojaan jaloon pöytäjuhlaan nimeltään sitsit. Monet lienevät myös kuulleet sitsiperinteen tulleen Suomeen Ruotsista, rakkaasta länsinaapuristamme. Valitettavasti hyvin monelle, ellei peräti kaikille, on jäänyt hämärän peittoon, mistä sitsiperinne tuli Ruotsiin. Vastaus on ehkä hivenen yllättävästi Englanti, joskin tähän viittaa myös sitsi -sanan tavuttaminenkin "sit-sit". Mutta paneutukaamme etymologian sijasta hieman tarkemmin sitsien mielenkiintoiseen syntyhistoriaan.

Sitsit-käsite syntyi 1800-luvulla brittiläisten sangen riehakkaiden ratsuväkiupseerien joukossa. Viettäessään kasarmielämää upseerit asuivat melko alkeellisissa parakeissaan, joissa oli niin yhteiset tuvat kuin kylpyhuoneetkin. Vessojen sijaa toimittivat kaksi vastakkaisilla seinillä olevaa pönttöriviä, ja mitään väliseiniä tai ovia ei luonnollisestikaan ollut.

Ratsuväkiupseerien päivät olivat työntäytteisiä, ja useasti upseerit menivät työpäivän jälkeen juhlimaan upseerimessiin oluen ja makkaran merkeissä. Humalassa harrastettiin myös ahkerasti laulamista. Valitettavasti hygienian taso makkarateollisuudessa oli vielä silloin poikkeuksellisen alhainen, joten joukkoripulit olivat yleisiä.

Eräänä syyskuisena iltana upseerimessissä tarjottiin taas kaikille upseereille pilaantuneita makkaroita. Välittömänä seuraamuksena melkein kaikki upseerit saivat ripulin ja lähtivät lähes välittömästi juoksemaan kohti kasarmirakennuksensa yhteisvessoja. Koska ihmiset olivat jo melko tukevassa humalassa, ottivat he tottuneesti mukaansa ennen lähtöä myös puoliksi juodut tuoppinsa sekä luumuja ripulia vastaan. Pöntöillä istuessa sama rempseä tunnelma säilyi, ja ihmiset jatkoivat työpäivän jälkeistä juhlintaa. Silloin tällöin kajautettiin ilmoille erilaisia yhteislauluja, juotiin lisää olutta ja syötiin luumuja.

Pikku hiljaa ihmiset tottuivat siihen, että upseerimessin ruoka (tai olut) oli lähes aina pilaantunutta, ja menivät suosiolla vessaan nauttimaan messistä ostamiaan ruokia ja juomia, sillä parhaat pöntöt menivät ripuloinnin alkaessa aina ensimmäisenä. Moisia illanviettoja ruvettiin nopeasti kutsumaan leikkisästi nimellä "shit-shit", ja ne saavuttivat melkoisen suosion, varsinkin kun yleensä lähes kaikki erehtyivät jossain vaiheessa syömään pilaantunutta ruokaa.

Ensimmäiset toiminnalliset sitsilaulut esitettiin jo tuolloin, kun kerran eräs herra Edward Liversedge nousi äkisti housut kintuissa pystyyn, nosti maljaa ja huusi "God Save the Queen!", jolloin muiden piti tietenkin herrasmiesmäiseen brittitapaan nousta seisomaan ja toistaa "God Save the Queen!" -kehoitus. Myös ensimmäiset sitsien ohjelmanumerot nähtiin tuolloin, kun epäonniset viimeisenä tulevat upseerit huomasivat jääneensä pöntöttä ja joutuivat suuntamaan matkansa lähimpään pusikkoon naururemakoiden ja pilkkalaulujen saattelemana.

Shitshit-tapahtumia järjestettiin usein myös sotaharjoitusten yhteydessä, jolloin vessojen tilalla oli kaksi pitkää riukua. Myöhemmin jo lähes valmis sitsiperinne matkasi Englannista Ruotsiin erään sodassa vammautuneen upseerin mukana, kun tämä aloitti insinööriopinnot Lundissa. Kielimuurin takia shitshit-sana vääntäytyi nopeasti Ruotsissa sitsingar-muotoon, ja Suomessa omaksuttiin sitsit-ilmaus.

 Vaikka sitsit saivatkin esimuotonsa brittiläisten ratsuväkiupseereiden riennoissa, on spekuloitu, että jonkinlaista sitsien alkuastetta olisi harrastettu jo aikaisemminkin. Mahdollisesta alkuperämaasta tai -henkilöstä ei ole tietoa, mutta arkistot kertovat ensimmäisten brittiläisten sitsaajien laulaneen useita ylistysrempsuja jollekin herra Möllerille.