Santeri Kontinen
Olin kieltämättä aika hämmästynyt kaksi vuotta sitten, kun tulin
valituksi toimittajaksi Polyteekkariin. Jotkut tosin saattavat olla
valinnasta vieläkin yllättyneitä. Jotain duunia talveksi piti kuitenkin
keksiä. Laitoin siis työhakemuksen vetämään asenteella "katotaan miten
äijän käy". Vaihtoehtona olisi ollut vartijan työ Engelillä.
"Meriittinä" hakemuksessa, jonka kirjoitin puolessa tunnissa ja jonka
jätin muistaakseni kymmenen minuuttia ennen määräajan umpeutumisesta,
oli KoLehden päätoimittajana toimiminen. KoLehteen taas ajauduin, koska
en jaksanut vain koko ajan laskea. Muistan vieläkin ensimmäisen
KoLehti-meetingin. Ahhh… oi niitä aikoja. Oli miten oli, meriitti-sana
pitää tässä todellakin kirjoittaa lainausmerkeissä, sillä kun jatkoin
KoLehden toimittamista Polyteekkari-pestin ohella, valittiin se aina
Otaniemen huonoimmaksi kiltalehdeksi. No nyt takaisin asiaan!
Polyteekkari-duunissa oli hyvät ja huonot puolensa. Hyvänä puolena oli
ehdottomasti se, että melkein kaikki oudoimmatkin ideat sai toteuttaa
lähes vapaasti. Oli myös hauskaa soitella erilaisiin
teollisuuslaitoksiin ja kysellä, pääsisinkö tekemään juttua lafkan
toiminnasta. Kun muisti vielä mainita, että lehti ilmestyy Otaniemessä,
niin pakkeja ei tullut kertaakaan.
Kirkniemen paperitehtaassa pääsin katselemaan paikkoja tehtaan
käyttöpäällikön kanssa. Tehtaanjohtajalla oli ilmeisesti jotain muuta
menoa, koska hän kaasutti portista ulos juuri, kun saavuin paikalle.
Muistan myös selvästi ilmoittaneeni tehtaanjohtajan sihteerille, että
saavun paikalle yksin, mutta silti neukkariin oli katettu kahvipöytä
kuudelle. Samalla matkalla - ajaessani kauhean lumimyrskyn läpi -
kuulin ensimmäistä kertaa Teräsbetonin Taivas lyö tulta -kappaleen.
Toinen erityisen mieleenpainuva tapaus oli Salmisaaren kallioon
louhittu hiilivarasto. Päätoimittaja Arvinen onnistui jotenkin puhumaan
minut kierrokselle, jolle MTV3, YLE tai vaikkapa Hesari eivät olleet
päässeet. Kumma kyllä, T-lehdessä ilmestyi heti kohta juttu samasta
onkalosysteemistä. Hauska oli myös käydä Turun telakalla ja lentää
Tornion terästehtaalle.
Mielenkiintoa lehden vääntämistä kohtaan lisäsi toimittaja Pentikäisen
saapuminen toimituksen vahvuuteen. Pentikäinen onnistui siinä, missä
monet ovat epäonnistuneet: jopa Ylkkäri huomasi Polyteekkarin. Huomio
tosin oli pääasiassa negatiivista, mutta huomiota kuitenkin. Tällaista
julkisuutta ei voi ostaa.
Mitä kahdesta vuodesta sitten jäi käteen? No ainakin vaihtelevan
tasoisia juttuja, sekavia naissuhteita, ajoittaista överistressiä,
jonkin verran opintoviikkoja (ihmeellistä kyllä), erilaisia
urheiluvammoja ja tänä wappuna kärähtänyt naama.
Vielä lopuksi: hyvä Stuna!
