Kaurismäen toinen trilogia päättyy.
Eero Kurkela
Aki Kaurismäki päättää yhteiskunnan rajamailla sinnittelevien, elämän
peruselementeistä kamppailevien hahmojen kautta kerrotun
Suomi-trilogiansa elokuvaan Laitakaupungin valot. Vuonna 1996
valmistunut Kauas pilvet karkaavat kertoi työttömyydestä ja sitä kuuden
vuoden kuluttua seurannut Mies vailla menneisyyttä asunnottomuudesta.
Helmikuussa ensi-iltansa saanut päätösosa suomii yksinäisyyttä, joka on
koitumassa hyvällä sydämellä kirotun yövartijan kohtaloksi.
Kaurismäki kuvailee Janne Hyytiäisen esittämän päähenkilön etsivän
"Chaplinin pikku kulkurin lailla kovasta maailmasta pientä säröä, josta
ryömiä sisään´, mutta Koistisen kohdalla komiikka on kadonnut aikoja
sitten. Maailma ei suo hänelle surkeintakaan mahdollisuutta, vaan
haluaa päinvastoin käyttää tämän hiipuvan toivon ja loputtoman
yksinäisyyden hyväksi viimeiseen asti.
Rikollisten tarkoitusperien ja kohtalon oikkujen ohjaamia tapahtumia
muokkaa Koistisen kaksijakoinen luonteenlujuus; toisaalta tinkimätön
moraali ja tahto, mutta toisaalta kyvyttömyys muuttaa asioita ja
välinpitämättömyys sitä kohtaan, että vähätkin elämän rippeet valuvat
käsistä.
Hänet satimeensa saava toivottomuus ruumiillistuu ohimennen
vilahtavassa Kati Outisen kassaneidissä, joka sai elämästä pienen
erävoiton elokuvassa Varjoja paratiisissa, mutta vaikuttaa nyt, 20
vuoden kuluttua, Koististakin murjotummalta ja lopullisesti osansa
nielleeltä istuessaan jälleen liukuhihnan takana.
Elokuva tapahtuu tuttuun tapaan Kaurismäen omassa, eri vuosikymmeniä
yhdistelevässä Helsingissä. Taiten asetelluissa, usein film noir
-tyylisissä kuvissa Ruoholahden teknoalue ja muut modernit
kaupunkinäkymät kohtaavat ajoneuvoja myöten 50-luvun rekvisiitan sekä
rock-henkiset hahmot ja kapakat. Tango ja rock soivat, ja vuorosanat
ovat vähäisiä mutta painavia - etenkin Koistisen kulloisetkin motiivit
jättävät herkullista tulkinnanvaraa.
Kaurismäkeläinen huumori on läsnä, mutta erittäin hienovaraisesti ja
säästeliäästi. Laitakaupungin valot saattaa olla luotaantyöntävä
ensikohtaaminen Kaurismäen kanssa. Elokuva on aikaisempia
pessimistisempi, kovempi ja värittömämpi, mutta hillittömän hyvä.
Kaurismäki luonnehtii itseään "hellämieliseksi vanhukseksi´, ja hän on
maininnut hiljaiseksi tavoitteekseen, että katsoja lähtee
elokuvateatterista aina hieman onnellisempana.
Laitakaupungin valojen synkkyys, joka kumpuaa nimenomaan sen
poikkeuksellisesta toivottomuudesta, kuuluu kuitenkin myös tämän
haastatteluja karttelevan mielipiteiden Tonavan tuoreemmissa
lausahduksissa:
´Jos 1970-luvun lopulla kaikki voimat olisi laitettu kehityksen kurssin
kääntämiseen, olisi voinut olla edes pientä toivoa, mutta nyt sitä ei
ole enää aikoihin ollut.´ (Voima 10/2005.)
